Jotkin tekemäni ja ajattelemani asiat tuntuvat vääriltä. Tämän merkinnän tarkoitus on selvittää, mitkä ja miksi.

1. Minua ärsyttää se että oma ajatteluni ja Linkolan provokaatio menevät sekaisin muutaman ihmisen mielissä.

2. Järkeilen liikaa.

3. Pelkään että minut ymmärretään väärin.

4. Pelkään että korostan vääriä asioita sekä itselleni että muille.

5. Joskus tuntuu siltä, että mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän sotken asioita.

6. Ehkä parhaat keinot minulle eivät olekaan analyyttisiä vaan runollisia - sitä että valitsen vaistolla joitakin palasia maailmasta ja kerron niistä tietämättä itsekään miksi - ja ne ovat esimerkkejä Hyvästä. Minulla on parempi olo silloin kun kirjoitan havaintoja kuin silloin kun kirjoitan mielipiteitä.

7. Se kansanedustajuusasia on vaivannut minua ihan urakalla. Lähinnä siten, että olen alkanut ajatella itseäni ulkopuolisen ihanteen kautta - millainen ihminen minun pitäisi olla, jotta pystyisin tekemään oikeita päätöksiä? Tai unohdetaan konditionaali, millainen ihminen minun pitää olla. Koska koko ajanhan minä teen päätöksiä jotka vaikuttavat muidenkin elämään. Jokainen tekee.

8. Edelliseen liittyen olen alkanut ajatella uskottavuutta. Ihoni vaivaa minua - olen kehittämässä sen ympärille kompleksia. Seminaareissa katson puhujien puhtaita sileitä kasvoja, ja mietin, miten akne vaikuttaa katsojan mielikuviin. Minua häiritsee se että vaikutan suttuiselta, sairaalta, rumalta (vaikken oikeasti ole! en oikeasti ole!). Näppylät tuntuvat niin pirun epäoleellisilta ettei niiden pitäisi olla olemassa.

9. Miksi minä sitten en yksinkertaisesti hoida hommaa pois? Kyllähän akne on hoidettavissa. Syy piilee ainakin osittain siinä, että iho-ongelmilla on minulle symbolimerkitys. Yllätyin kun tajusin sen ensimmäistä kertaa. Minulle näppylät symboloivat kärsimättömyyttä ja itsekurin puutetta. Kun hallitsen itseni, en näplää ja räpellä rupia auki. Silloin kun minulla on tarpeeksi kiire ja olen keskittynyt ajattelemaan itseni ulkopuolisia asioita (ja erityisesti tekemään käsillä muita asioita) ihoni voi selvästi paremmin. Naamasta näkee milloin minulla on ollut intensiivistä keskittymistä vaativia töitä. Eli siis, ylpeyteni vaatii että selviäisin iho-ongelmista itsekurin avulla.

10. Lisäksi minulla liittyy edellisen ympärille niin paljon häpeää että tuota oli oikeasti vaikea kirjoittaa. Kosmeettiset asiat palauttavat minut varhaisteini-ikään, siihen aikaan kun meikkaamista yleensä kokeillaan mutta minä en kokeillut. Minulla oli jo silloin ihanne, jonka mukaan minun ei tarvitsisi hakea toisten hyväksyntää ulkonäön avulla. En antanut itselleni lupaa hakea toisten hyväksyntää, minun piti pärjätä yksin. Ja kuitenkin hain hyväksyntää, mutta älyn avulla. Se oli kai sitten jotenkin parempi syy olla hyväksytty kuin se, että olisi ollut kaunis.

11. Minua häiritsee sekin, että suhtautumiseni päiväkirjailuun uhkaa muuttua sen takia, etten tunne kaikkia lukijoitani. Tässä blogissa minulle oleellista on se, että uskallan sanoa täällä asioita joita minun on vaikea myöntää itsellenikään. Nyt minua uhkaa itsesensuuri ja kaunisteleminen - koska haluaisin niin kovasti olla täydellinen, nyt, että ihmiset pitäisivät minua hyvänä ja viisaana NYT. Rehellisyys on kuitenkin oleellisinta. Palaan suosikkiparadoksiini - silloin kun myönnän olevani heikko, olenkin vahva. Ja kun myönnän olevani tyhmä, olenkin viisas. Vaikeus on siinä, että se pitää tosiaan myöntää, ei vain sanoa. Se pitää tunnustaa itselleen ja hyväksyä.

12. Palaan taas luopumiseen. Hengittämiseen, sisään ja ulos. Luovun pitäisi-sanasta. Minä olen se mikä olen. Se saattaa muuttua, mutta juuri nyt se on tosiasia. Minä olen juuri niin heikko ja tyhmä kuin olen. Minun tietoni, kykyni, osaamiseni ovat juuri niin vähäisiä kuin ovat. Ja niin on hyvä, koska niin on.

13. Ei tämä silti ole niin yksinkertaista. Minua hämmentää edelleen. Minussa on edelleen jokin solmu.

14. Niin, se uskottavuus. Hyväksyntä. Haa! Pelkään, että välitän enemmän siitä pidetäänkö minua viisaana ja hyvänä kuin siitä, saavutanko pääasiallisen tavoitteeni (mikä näissä keskusteluasioissa tarkoittanee hyvinä pitämieni perusperiaatteiden levittämistä, hyvän osoittamista ja perustelua).

15. Hyvien ystävien parhaita puolia on se, että heidän kanssaan voi olla rauhassa eri mieltä, kun ei tarvitse kantaa huolta omasta hyväksyttävyydestään. Kun voi luottaa siihen, että minusta pidetään vaikka mielipiteeni olisivatkin ystävien mielestä sekopäisiä.

16. Kun sen rauhan, sen asenteen voisikin laajentaa muuhunkin kanssakäymiseen, sillä erotuksella että ei välittäisi siitä pidetäänkö minusta. Ei jokaisen ihmisen tarvitse minusta pitää. Jos minä riitän itselleni, se on tarpeeksi. Asia on oleellinen, en minä.

17. Tässä palaan Linkolan metodiin. Linkola ei välitä hittojakaan siitä pidetäänkö hänestä vai ei, eikä nähtävästi siitäkään ymmärretäänkö hänen persoonansa "oikein". Linkola on provokaattori - herättää ihmisten ajatukset suuttumuksen kautta, asettamalla sellaisia väitteitä jotka järjissään olevassa ihmisessä herättävät välittömän tunnereaktion, yleensä negatiivisen. Suuttumus on aina parempi kuin välinpitämättömyys, koska se pakottaa muodostamaan mielipiteen. Pakottaa huomaamaan asian, pakottaa ajattelemaan sitä. Pakottaa sanomaan siitä jotakin.

18. Ja kuitenkin Linkola vaikuttaa lempeältä mieheltä, jota motivoi kiistaton rakkaus elämää ja eliöitä - myös ihmistä - kohtaan. Tässä teoriassani tuo motivaatio on niin selkeä ja vahva, ettei hän enää välitä henkilökohtaisen imagonsa hyväksyttävyydestä, vaan on valmis asettumaan vihan kohteeksi sanomiensa asioiden takia, jos vain niiden asioiden sanominen ja se viha saavat ihmiset ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota ympäristön ja yhteiskunnan tilaan.

19. Todennäköisesti tämä teoria on turhan ihanteellinen, ja arvokas vain hauskana kuvitelmana. On hyvin mahdollista, että Linkola on oikeastikin niin kyyninen ja epätoivoinen että toivoo ydinsotaa ja kulkutauteja jotta ihmisenä tunnettu loiseläin saataisiin kuriin.

20. Mutta toisaalta. Vielä ennen lauantaita uskoin, että Linkola olisi kyyninen ja epätoivoinen, ja että hän olisi ollut sitä viimeiset neljäkymmentä vuotta. Odotin näkeväni murtuneen ja turhautuneen miehen, jonka kasvoissa ja olemuksessa näkyisi toivottomuus - sellainen joka ehtii neljänkymmenen vuoden aikana uurtaa jälkensä ihmiseen. Mutta ei. Ei jälkeäkään toivottomuudesta. Päinvastoin, minun mielestäni herra kalastajan olemusta värittivät rauhallisuus ja toivo. Siksi uskon, että hän on näyttelijä.

21. Linkolan persoonan analyysi on minulle oleellista, mutta toivon silti että siitä ei alettaisi käydä kamalaa väittelyä. Tällaista spekulaatiota on turha viedä keskustelun tasolle.

22. Loppupäätelmäni on joka tapauksessa se, että huomaan olevani heikko ja puutteellinen tapaus, joka kaipaa toisten hyväksyntää persoonalleen eikä siksi pysty keskustelemaan tärkeinä pitämistään asioista järjen tasolla. Otan itseni edelleen turhan vakavasti. Mutta lienen oikealla suunnalla.