En kai ole kertonut mikä niissä suihkunjälkeishetkissä on niin hienoa.

Se on tämä: kun katsoo ulos ikkunasta, pyyhe olkapäillä, paljasjalkaisena, Voionmaankadulla liikkuvat ihmiset näyttävät liikkuvan kuulemani musiikin tahtiin. Vaikutelma ei ole riippuvainen artistivalinnasta, säästä tai vuorokaudenajasta - tilanne näyttää aina musiikkivideolta. Usein siinä on jotain surullista, koska ihmiset ovat niin pieniä ja kiinni omissa elämissään, eivätkä tiedä olevansa musiikkivideossa. Ihmisten liikkeessä on jotain irrallista, tarinallista, rajattua ja juuri siksi niin kiistattoman todellista: yläasteikäisten poikien porukka palaamassa jääkiekkoharjoituksista; viereisen talon mummo ulkoiluttamassa koiraansa; kadunkulmaan juttelemaan jääneet tummat hahmot, liian kaukana että heistä saisi selvää; ja autot, autot ovat keskenään niin samanlaisia että niistä muodostuu rytmi - niiden valot liukuvat sälekaihtimia pitkin, ne jarruttavat ennen suojatietä, ne ryhmittyvät ja kääntyvät risteyksistä jonkin suunnitellun koreografian mukaan. Toiset kiiltävät, toisten katolla on lunta.

Tänään musiikkina on Magenta Scycode: IIIII. Liikenteen tanssi on on uutettua elämää. Kauppakassia kantavan naisen toispuoleisessa kävelyssä, pyöräilevän tytön liian ohuessa liehuhameessa, käsikkäin kulkevan parin hartialinjojen suhteessa, bussien säännönmukaisuudessa ja hetkissä, jolloin katu onkin tyhjä - kaikissa niissä on liikuttavaa haurautta.

Mikä on se tunne, joka sitä katsoessa syntyy? Mitä on se, että haluaa suojella näitä ihmisiä jotka ovat kömpelöitä mutta tanssivat tietämättään, ihmisiä jotka juoksevat ja väsyvät, lapsia jotka karkaavat tielle ja isiä jotka hakevat heidät pois, teinityttöjä joilla on kädessä kaksi pulloa siideriä ja mielessä kihelmöintiä?

Mikä on se tunne, kun uskoo että kaikesta huolimatta ihmisen elämän oleellisin ominaisuus onkin sen kauneus?

Olen tässä miettinyt, että se saattaa olla toivoa.