Heräsin yhdentoista jälkeen ukkosen jyrinään. En halunnut herätä, mutta sitten jyrinä tiheni ja tuli lähemmäksi, ja minua alkoi pelottaa niin paljon että oli pakko nousta katsomaan myrskyä. Oli pakko tuijottaa ikkunasta ulos, tie lainehti, taivas välkkyi ja rakeet löivät ikkunaan. Teki mieli ulos, en mennyt. Jyrinän hieman laannuttua menin takaisin nukkumaan, näin unta vedestä, siihen uppoamisesta, siinä hengittämisestä ja sen ylittämisestä. Heräsin lopulta joskus puoli neljän aikaan.

Epämääräisiä mielitekoja pyörii taas mielessä: pyöräretki teltan kanssa (itsekseen), mustikoiden ja lakkojen poiminta (jonkun kanssa), saunominen, paitamaalaus, se savikurssi, korkeille paikoille kiipeäminen.

En silti oikein tee mitään. Nyt puistoon lukemaan Salman Rushdien Maa hänen jalkojensa alla loppuun. Hyvää kamaa, lukekaa tekin se.