Kävelykadulla oli posetiivari. Vanha parrakas hymyilevä mies, ylioppilaslakki päässä, pyöritti hyvin kauniin puisen posetiivin kampea, ääni oli raitakattoinen tivoliteltta ja kovat kermakaramellit ja se soittorasia joka minulla oli lapsena; ihmeitä, sellaisia joista on vain lukenut saduista muttei koskaan nähnyt koska niitä on vain kaukaisissa maissa ja niissäkin ainoastaan sellaisena aikana jona minä en ole elänyt. Mykistyin. Annoin lopulta pari kolikkoa, mutta se tuntui riittämättömältä. Mies nosti hattua, minä niiasin.

Vihreässä Haltiattaressa baarimikko valitsi jukeboksin kappaleet ennenkuin Atte ehti, kaiketi varmistaakseen keski-ikäisen naisväen viihtyvyyden.

Sohwin terassilta huudettiin nimeäni kun kävelin ohi, siellä oli Meri, ihana Meri joka on palannut matkoiltaan sellaisilta mailta joiden nimiä en koskaan muista. Meri ja Hanna olivat juuri syöneet ruokaa Sohwin valtavilta lautasilta, minä sain Hannan valtavat ylijäämäranskalaiset.

KampusKinossa oli Klaus Härön Uusi ihminen. Valtavasti tunnetta ilmaistuna melko pienillä eleillä, jotenkin hiljaa. Pala oli kurkussa vieläkin kun elokuva loppui, liikunnan laitoksen edessä joku fuksiaistenviettäjä oli juonut liikaa. Mustahaalariset opiskelijatoverit joivat kaljaa ambulanssin vierellä.

Joona, Anna, Heidi, Atte, Meri. Viitaniemi, Harju, Kävelykatu, Yläkaupunki, kampus. Kiitos rakkaat.