Matkalla Heidin luota kotiin löysin hyvät palotikkaat, joita kiipesin puoleenväliin asti. Päätin kiivetä myöhemmin katolle asti. Löysin myös uuden reitin kotiin, unohdin tiet ja ajoin pyörällä parin jäätyneen nurmikon halki.

Katselin ihmisten ikkunoista sisään, ohimennen, en jäänyt pitemmäksi aikaa. Tajuntaan paloi pieniä kuvaelmia ihmisistä keittiöissään, lukemassa kirjaa, keittämässä teetä, sisällä lämpimässä, aikeissa mennä kohta nukkumaan. Tajusin uudestaan kuinka paljon rakastan tätä kaupunkia, näiden kaupunkilaisten pieniä lämpöisiä elämiä, miten erityisen paljon minä rakastan tätä kaupunkia yöllä kun suurin osa siitä nukkuu. Kai rakkaus on sellainen asia, jonka tajuaa aina uudestaan.

Soi päässä Sara:

kiivetään / katolle katsomaan / kaupunkia joka / nukkuu / kaupunki nukkuu

Heidin kanssa jutellessa minä ymmärrän itseäni paremmin, löydän oleellisen. Huomaan puhuvani totta, kiistattomasti totta. Puhuttiin työstä, minä kerroin pelkääväni työntekoa koska en ole koskaan ollut palkkatyössä, puhuttiin siitä millaisia ihmisiä olemme ja mitkä asiat meille ovat tärkeitä.

Puhuttiin talosta, jossa olisi keskittynyt ja luova tunnelma. Että ihmiset tekisivät itselleen tärkeitä asioita, omia juttujaan, ehkä erillään mutta kuitenkin yhdessä. Että siitä syntyisi jotain hyvää.

Minä olen kiintynyt moniin pieniin yrityksiin, joista selvästi näkyy rakkaus työhön. Kahviloita, kirjakauppoja, teatteri, joidenkin vaatesuunnittelijoiden työt. Ajattelen Jussin papan tekemiä pöytiä ja valaisimia, miten niissä tuntuu sekä rakkaus että taito.

Minä olen kiistatta esteetikko. Minä sähköistyn kauneudesta: lakatusta männystä, jämäkästä puuvillakankaasta, ihmisten kasvoista, tanssista, äänien resonaatiosta, matemaattisista suhteista luonnossa, juustoista, vanhoista puista, aamun valosta kotikadulla, oikein painotetuista lusikoista, oikein painotetuista lauseista.

Minä tiedän että minun täytyy saada olla töissä kauneuden kanssa, päästä tekemään sitä, päästä luomaan sille uusia mahdollisuuksia. Siitä minä saan virtani, sen takia minä jaksan eteenpäin. Minä haluan antaa ihmisille kauneutta, antaa ihmisille mahdollisuuksia luoda itse kauneutta, minä haluan että muutkin kokevat sen ilon jota minä koen hyvin tehtyjen asioiden äärellä. Se on se ydin.

Olen miettinyt yliopistoon palaamista. Että tekisin ammattikorkeakoulututkinnon ja sitten palaisin yliopistoon. Kolme vuotta sitten ei ollut oikea aika olla siellä, mutta ehkä puolentoista vuoden kuluttua ymmärtäisin mitä sieltä hakisin. Taidekasvatusopintoja, ehkä, se tuntui hyvältä jo silloin mutta en nähnyt sen merkitystä. Minusta tuntuu nyt siltä, että jos ajattelisin asiaa, saattaisin saada selville miksi minun kannattaisi opiskella taidekasvatusta, miten se minua kasvattaisi, mitä mahdollisuuksia ja teitä se minulle avaisi. Mitä minä voisin elämälläni tehdä sen ansiosta, mitä parempaa voisin sen jälkeen antaa toisille ihmisille.

Olen miettinyt välivuotta. Että hankkisin töitä ja tekisin niitä, ja opinnäytetyön vasta sen jälkeen. Se kasvattaisi minussa luottamusta, auttaisi minua uskomaan sen että minusta tosiaan on johonkin, että minusta voisi oikeasti olla hyötyä. Että opiskelusta olisi jotain hyötyä. Tai sitten näkemään sen, että ei siitä ole. Nyt minulla on niin kamalan hutera olo, en usko että todella osaan mitään tärkeää, en usko että valmistuminen tekisi minusta valmista. Mihinkään. Ainakaan tekemään töitä.

Olen miettinyt työharjoittelua ja kesätöitä. Ne tuntuvat hieman typeriltä asioilta, koska en tiedä mitä niiltä haluaisin. En osaa kuvitella itseäni tekemässä niitä. En osaa kuvitella itselleni mahdollisuuksia, tai jos osaankin, en usko kuvitelmiini. Minussa on sellainen rajoite, että koska minä rakastan tätä kaupunkia, haluan tehdä töitä täällä. Ja vaikka uskonkin, että minulle on sopiva kohta jossakin, en osaa kuvitella mikä se on. Koska se ei ole mikään itsestäänselvä vaihtoehto.

Osaan kuvitella itseni töihin teatteriin, käsityökeskukseen, kierrätyskeskukseen ja erilaisiin tapahtumiin. Osaan kuvitella tekeväni sivutöinä sanaristikoita. Osaan kuvitella itseni töihin järjestöihin, koordinoimaan asioita, yhdistämään asioita.

Minulla pyörii mielessä pari lausetta. Luokkatoveri sanoi kerran bussissa, kun olimme palaamassa Lahden-ekskursiolta ja puhuimme töistä, että sinä voisit tehdä jotain sellaista työtä jota ei vielä ole olemassa, ja jota minä en osaa edes kuvitella.

Muutama vuosi sitten olin maalauskurssilla ja kun tauluni oli melkein valmis, joku sanoi tyyliini viitaten että sinunlaisiasi ihmisiä tarvitaan. Silloin kun haluan kirjoittaa satuja, minä ajattelen sitä ihmistä.

Olen miettinyt politiikkaa ja järjestötoimintaa, työskentelyä ajatusten, käsitteiden ja argumenttien maailmassa. Tiedän että pystyisin siihen. Tiedän myös, että se kuluttaisi minua, että en voisi tehdä pääasiallisesti sitä koska väsyisin nopeasti. Minä tarvitsen kauneusannokseni, ilon ihmisten kasvoilla ja tiedon siitä että minun toimintani on ollut osasyynä siihen.

Stranger than fictionissa päähenkilö rakastuu leipuriin; naiseen, joka oli ensin lukenut lakia Harvardissa mutta tullut siihen tulokseen, että if I'm going to make the world a better place, I'm going to do it with cookies. Minä koin voimakasta samaistumista siihen naiseen. Sellainen minä haluaisin olla.

Nyt minun täytyy tehdä päätöksiä. Haluta jotain konkreettista. Ja huomata sitten, kun eteeni ilmestyy mahdollisuus saada haluamani.