Tässä blogissa on jo pitkään ollut läsnä varjo, josta ei puhuta ääneen. Iso osa elämääni, niitä kaikkein keskeisimpiä. Minä olen pelännyt puhua siitä. Kyse on parisuhteesta.

Minä olen pelännyt loukkaavani Jussia jos kirjoitan meistä tänne, tai omasta suhtautumisestani toiseen, tai meihin, tai ylipäätään parisuhteeseen, rakkauteen, mihinkään. Olen myös pelännyt nolaavani itseni. Ennenhän tämä oli paljon enemmän parisuhdeanalyysiin keskittyvä blogi, siitähän tämä sai alkunsa silloin aikoja sitten toisessa osoitteessa. Mutta kun viime vuoden alkupuolella kirjoitin tällaisia tekstejä, ja muutaman kuukauden päästä tällaisia tekstejä, alkoi sattua vähän liikaa. Kai minä olen sittemmin ajatellut että parempi olla puhumatta niin ei tule ainakaan tehtyä virheitä. Ikäänkuin tunteet voisivat olla virheitä.

Äsken puhuttiin Jussin kanssa pitkään. Minä yllätyin ihan totaalisesti. Olin olettanut että tämä blogi ei kiinnosta Jussia, mutta kyse olikin siitä, että tämä ei tunnu osalta Jussin elämää ihan siksi etten koskaan puhu meistä mitään. Että blogi on asia, jonka tahdot pitää omanasi ja jonne et mua kaipaa. Kaikkea sitä saakin tietää, kaikesta sitä jättääkin puhumatta.

Molemminpuolinen helpotus siis, että minulla on ollut koko ajan lupa puhua kaikesta mistä haluan, että minua on estänyt ainoastaan oma sisäinen sensuurini, joka on lopulta aika turha asia.

Kun olen estänyt itseäni kirjoittamasta Jussista, olen estänyt itseäni myös ajattelemasta Jussia. Parisuhteessa se on vähän ikävä juttu.

Minussa on enemmän kipua kuin olen antanut itseni myöntää, enemmän tarvetta suojella itseäni kolhuilta. Kääriytyä panssariin, olla turvassa ja eristyneenä.

Tämän blogin ainoa kuvaus on rohkeusharjoituksia, ja se on ainoa asia mikä minua velvoittaa. Se muistuttaa minua siitä että minun on puhuttava niistäkin asioista jotka ovat minulle vaikeita, avattava itseni. Minua pelottaa tunnustaa epävarmuuksiani, ärsyynnyksiä, ja toisaalta minua pelottaa myös tunnustaa kaikkea sitä iloa, syvyyttä ja luottamusta joka Jussiin liittyy. Sen kirjoittaminen tekee siitä todellista. Ja kun se on todellista, siitä luopuminen sattuu enemmän.

Kyllä minä pelkään sitä että jos minä luotan, se luottamus petetään. Kyllä minä pelkään sitä että jos unohdan varoa ja kyseenalaistaa koko ajan, jos tunnustan että "tämän ihmisen kanssa minä haluan loppuelämäni olla", se tarkoittaa että olen kiinni. Ja kun on kiinni, irtirepiminen sattuu.

Siksi kai minä olen tähän päivään asti yrittänyt väittää itselleni etten olisi kiinni. Ettei minuun sattuisi jos tämä loppuisi. Olen suojellut itseäni seuraavilla ajatuksilla:

• "en mä voi vielä oikeestaan tietää"
• "ei se kuitenkaan tajua mua"
• "en mä voi toisen ihmisen asioista kirjoittaa"
• "me ollaan niin erilaisia"
• "ei se ees kuuntele musiikkia, voiko se tajuta mistään mitään, oikeasti?"

Minusta tuntuu että on paljon asioita joita en nyt osaa edes ajatella koska en ole kirjoittanut niistä. Helvetti että olenkin ollut typerä.

Ja kuitenkin, minä olen muuttunut Jussin ansiosta. Minä ajattelen vähän eri tavalla ja teen erilaisia asioita. Minä olen huomannut itsestäni paljon sellaista jonka olemassaoloa en ole osannut edes arvata.

Nyt juuri on tosi typerä olo. Typerä. Tuntuu etten huomaa jotain. Kirjoittanen tänään vielä lisää.