Minusta tuntuu että minulla menee ihan huomaamatta suuri osa prosessoritehosta siihen että kyseenalaistan ja selitän omia arvojani koko ajan. Voinko olla tällainen, voinko tehdä näin, tykkääkö tuo minusta yhtään tällaisena kuin minä olen? Kuka tässä on vääränlainen?

Tosiasia on, että Jussi on hyvin erilainen kuin minä. Hyvin monessa asiassa. Ja minulla on outo paine olla samanlainen, tai hyväksyttävä, vaikka toinen ei millään tavalla ilmaisekaan että minun pitäisi olla mitenkään toisenlainen kuin mitä olen. Olen joutunut puolustelemaan itselleni muunmuassa seuraavia asioita:

- sitä että haluan laittaa ruokaa
- sitä että en halua laittaa liharuokaa
- sitä että haluan olla paljon ulkona auringossa
- sitä että liftaan
- sitä että minulla on karhea tukka
- sitä että kuljen hassuja reittejä aina kun voin
- sitä että luen paljon
- sitä että kirjoitan paljon
- sitä että rakastan tätä kieltä ja sen käyttöä ja välitän siitäkin miten muut sitä käyttävät
- sitä että minulla on paljon aikaa
- sitä että en pidä isoista kaupoista

Identiteetti on yllättävän helppo unohtaa. Kun ei ole lähellä niitä asioita joihin on tottunut sen kiinnittämään. Siitä on unohtunut palasia johonkin Harjun puunoksaan tai Joonan keittiöön.

En kai minä vieläkään usko että Jussi voisi hyväksyä minua tällaisena kuin olen. Vaikka sekä oma järki että Jussi sanovatkin että usko vaan.

Ja toki sen asian voi kääntää toisinkin päin, sitähän minä mietin vähintään yhtä paljon: voinko minä hyväksyä Jussin sellaisena kuin hän on? Kaikkia niitä pieniä asioita? Mitkä ylipäätään ovat pieniä asioita ja mitkä isoja?

On aika ruma olo. Ulkona on julmetun kaunista, ja minusta tuntuu siltä että Jussi lähtee sinne vain sen takia että minä haluan olla siellä.

Minusta tuntuu että minä olen pelottava.