Mitä jos -lähtökohdista käytiin äsken vakavaa keskustelua irkissä. Antoisaa ja ahdistavaa.
Ihmistä voi näköjään itkettää sekin ettei tiedä millainen yhteiskunnan
pitäisi olla ja mikä minun paikkani siinä pitäisi olla, ja mitkä ovat
kunnon kansalaisen, tai ihmisen, oikeudet ja velvollisuudet. En minä
tiennyt että tämmöinenkin voi ahdistaa näin paljon.
Kyllähän minä tiedän mikä on minulle itselleni oikein, minulla on hitto
soikoon vastuuntuntoa enemmän kuin useimmilla (vaikka tietenkin välillä
teen virheitä, välillä olen laiska). Mutta entä muut? Mikä hitto on
normaali ihminen, se sellainen ihminen jota varten yhteiskunta on
sellainen kuin on? Pitääkö yhteiskuntaa rakentaa ihanteiden vai
tilastojen pohjalta? Pitääkö ihmisiin suhtautua optimistisesti vai
pessimistisesti? Ja mitä helvettiä on realismi? Minä en usko realismiin.
Kantin kategorinen imperatiivi pyörii päässä, voidaanko toiminnastani johtaa yleinen sääntö? Ja pitääkö voida?
Mihin tarvitaan rationaalista päättelyä ja argumentointia, mihin intuitiota?
Minulla on tarve perustella itselleni nyt täysin, millaista
yhteiskuntaa haluan olla rakentamassa. Tämän edellytyksenä on, että
selvitän millainen ihminen on, millaisia mahdollisuuksia ja heikkouksia
ihmisellä on, ja mihin niistä on järkevää uskoa.
Tekee mieli kiroilla ja itkeä ja maata jonkun sylissä ilman että
tarvitsee ymmärtää yhtään mitään tai tulla ymmärretyksi. Luovuttaa
hetkeksi. Minä en riitä, en riitä, en riitä.
maanantai, 14. elokuu 2006
Kommentit