Mitä jos -lähtökohdista käytiin äsken vakavaa keskustelua irkissä. Antoisaa ja ahdistavaa.

Ihmistä voi näköjään itkettää sekin ettei tiedä millainen yhteiskunnan pitäisi olla ja mikä minun paikkani siinä pitäisi olla, ja mitkä ovat kunnon kansalaisen, tai ihmisen, oikeudet ja velvollisuudet. En minä tiennyt että tämmöinenkin voi ahdistaa näin paljon.

Kyllähän minä tiedän mikä on minulle itselleni oikein, minulla on hitto soikoon vastuuntuntoa enemmän kuin useimmilla (vaikka tietenkin välillä teen virheitä, välillä olen laiska). Mutta entä muut? Mikä hitto on normaali ihminen, se sellainen ihminen jota varten yhteiskunta on sellainen kuin on? Pitääkö yhteiskuntaa rakentaa ihanteiden vai tilastojen pohjalta? Pitääkö ihmisiin suhtautua optimistisesti vai pessimistisesti? Ja mitä helvettiä on realismi? Minä en usko realismiin.

Kantin kategorinen imperatiivi pyörii päässä, voidaanko toiminnastani johtaa yleinen sääntö? Ja pitääkö voida?

Mihin tarvitaan rationaalista päättelyä ja argumentointia, mihin intuitiota?

Minulla on tarve perustella itselleni nyt täysin, millaista yhteiskuntaa haluan olla rakentamassa. Tämän edellytyksenä on, että selvitän millainen ihminen on, millaisia mahdollisuuksia ja heikkouksia ihmisellä on, ja mihin niistä on järkevää uskoa.

Tekee mieli kiroilla ja itkeä ja maata jonkun sylissä ilman että tarvitsee ymmärtää yhtään mitään tai tulla ymmärretyksi. Luovuttaa hetkeksi. Minä en riitä, en riitä, en riitä.