Koko päivä tekemistä, ei ajattelua. Aika mahtavaa.
Ukkosta olen kuunnellut lähes jatkuvasti. Tänään sentään välissä neljä
levyllistä Absoluuttista Nollapistettä, ja nyt Röyksoppin The
Understanding.
Tosi omituinen olo, vähän irrallinen, kaikesta hyvästä tekemisestä
huolimatta jotenkin apaattinen ja turha. Vähän sellainen, että oliko
tässäkään päivässä nyt mitään ideaa, oliko tästä mitään hyötyä.
Huoneessa vallitseva trendi on kasautuminen yhdistettynä tietynlaiseen
organisointikyvyn palautumiseen. Levyt, paperit, kankaat, tiskit ja
erityisesti kirjat kokoontuvat kasoiksi ikkunalaudalle, sohvalle,
pöydälle, lattialle. Toisaalta tiedän melko tarkalleen mitä kussakin
kasassa on. Mikään ei ole hukassa (paitsi kalenteri, mutta se ei ollut
kasassa). Kasamuoto on organisoituneempi kuin läjä, jossa kaikki
tavarat ovat limittäin ja lomittain sen kummemmin kategorisoimatta.
Sitä paitsi petasin tänään sängyn.
Viikko on ollut täynnä jännitettä, välillä positiivista, välillä
ahdistavaa. Joka tapauksessa selittämätöntä. Säätä voi tietenkin aina
syyttää, kun ilmassa kerran on näin paljon sähköä.
Kasautuminen on myös päänsisäinen trendi. Jokin kasautuu, patoutuu, ei
pääse virtaamaan. Selvästi tappelen jotakin vastaan, ja se väsyttää.
Jotakin pitäisi tehdä tai tajuta. Listaan ongelmani:
1) Kiinnostavat asiat eivät kiinnosta vaan tuntuvat velvollisuuksilta.
Esimerkkejä: huominen kadunvaltausjuhla, sunnuntainen Heinolassa Jyrää.
2) Ihmisten tapaaminen tuntuu sekä välttämättömältä että pelottavalta.
3) Tiedän milloin pitäisi mennä nukkumaan ja milloin pitäisi herätä,
mutta illalla valveillaolo tuntuu paremmalta vaihtoehdolta ja aamulla
uni tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. En ole kunnolla tyytyväinen
kumpaankaan mutta kynnyksen yli astuminen on vaikeaa.
4) Kaikkia toimia kohtaan olen vastentahtoinen, kaikki tuntuu hankalalta, aloittaminen on vaikeaa.
5) Analysoin liikaa, keskityn yksityiskohtiin enkä kokonaisuuksiin.
Näinkin pienissä asioissa huomaan muutoksenpelkoni. Mikä tahansa, mikä
on muutos nykytilanteeseen, on automaattisesti pahasta. Pelkoni on
pienisieluista tahmeaa angstia, jota on vaikea tunnistaa peloksi ilman
tarkempaa tarkastelua. Pelkoa se kuitenkin on.
Dramatiikan puute turruttaa minut arkeen, arki jähmettää,
jähmettymisestä seuraa muutoksenpelko. Mitenkähän minä osaisin ottaa
rauhallisesti ja olla pelkäämättä, mennä eteenpäin ilman ainaista
syöksymistä, repimistä, mullistamista, äärimmäisyyttä. Pitäisikö minun
osata elää arkea? Vai voisiko olla niin, että minulle sopivin
elämänmuoto on olla jatkuvassa muutoksessa?
Järjen Ääni sanoo minulle, että äärikokemuksesta toiseen juokseminen on
oikeastaan pakenemista, että suuret tunteet ovat vain kätevä tapa
lykätä tosiasioiden kohtaamista. Mitä ikinä nuo tosiasiat sitten
ovatkaan. Työtä kai, työtä, opiskelua, rutiinia tulosten
saavuttamiseksi, hittosentään. Käyn sisäistä dialogia jossa hermostun
kummallekin puolikkaalleni, sille kapinalliselle ja sille järkevälle.
Tiivistetään homma toimintasuunnitelmaksi: huomenna potkin itseni ulos
ja elämään, peloista kun ei pääse kuin kohtaamalla ne. Analyysi on
turhaa jos se ei johda toimintaan.
Jätä pelko taaksesi tänään / ukkonen
/ tärisyttää tannerta / mä pakenen / turha kultani pelätä on / pelätä
ikävää / turha sellaista pelätä on / pelätä elämää
lauantai, 19. elokuu 2006
Kommentit