Koko päivä tekemistä, ei ajattelua. Aika mahtavaa.

Ukkosta olen kuunnellut lähes jatkuvasti. Tänään sentään välissä neljä levyllistä Absoluuttista Nollapistettä, ja nyt Röyksoppin The Understanding.

Tosi omituinen olo, vähän irrallinen, kaikesta hyvästä tekemisestä huolimatta jotenkin apaattinen ja turha. Vähän sellainen, että oliko tässäkään päivässä nyt mitään ideaa, oliko tästä mitään hyötyä.

Huoneessa vallitseva trendi on kasautuminen yhdistettynä tietynlaiseen organisointikyvyn palautumiseen. Levyt, paperit, kankaat, tiskit ja erityisesti kirjat kokoontuvat kasoiksi ikkunalaudalle, sohvalle, pöydälle, lattialle. Toisaalta tiedän melko tarkalleen mitä kussakin kasassa on. Mikään ei ole hukassa (paitsi kalenteri, mutta se ei ollut kasassa). Kasamuoto on organisoituneempi kuin läjä, jossa kaikki tavarat ovat limittäin ja lomittain sen kummemmin kategorisoimatta. Sitä paitsi petasin tänään sängyn.

Viikko on ollut täynnä jännitettä, välillä positiivista, välillä ahdistavaa. Joka tapauksessa selittämätöntä. Säätä voi tietenkin aina syyttää, kun ilmassa kerran on näin paljon sähköä.

Kasautuminen on myös päänsisäinen trendi. Jokin kasautuu, patoutuu, ei pääse virtaamaan. Selvästi tappelen jotakin vastaan, ja se väsyttää. Jotakin pitäisi tehdä tai tajuta. Listaan ongelmani:

1) Kiinnostavat asiat eivät kiinnosta vaan tuntuvat velvollisuuksilta. Esimerkkejä: huominen kadunvaltausjuhla, sunnuntainen Heinolassa Jyrää.

2) Ihmisten tapaaminen tuntuu sekä välttämättömältä että pelottavalta.

3) Tiedän milloin pitäisi mennä nukkumaan ja milloin pitäisi herätä, mutta illalla valveillaolo tuntuu paremmalta vaihtoehdolta ja aamulla uni tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. En ole kunnolla tyytyväinen kumpaankaan mutta kynnyksen yli astuminen on vaikeaa.

4) Kaikkia toimia kohtaan olen vastentahtoinen, kaikki tuntuu hankalalta, aloittaminen on vaikeaa.

5) Analysoin liikaa, keskityn yksityiskohtiin enkä kokonaisuuksiin.

Näinkin pienissä asioissa huomaan muutoksenpelkoni. Mikä tahansa, mikä on muutos nykytilanteeseen, on automaattisesti pahasta. Pelkoni on pienisieluista tahmeaa angstia, jota on vaikea tunnistaa peloksi ilman tarkempaa tarkastelua. Pelkoa se kuitenkin on.

Dramatiikan puute turruttaa minut arkeen, arki jähmettää, jähmettymisestä seuraa muutoksenpelko. Mitenkähän minä osaisin ottaa rauhallisesti ja olla pelkäämättä, mennä eteenpäin ilman ainaista syöksymistä, repimistä, mullistamista, äärimmäisyyttä. Pitäisikö minun osata elää arkea? Vai voisiko olla niin, että minulle sopivin elämänmuoto on olla jatkuvassa muutoksessa?

Järjen Ääni sanoo minulle, että äärikokemuksesta toiseen juokseminen on oikeastaan pakenemista, että suuret tunteet ovat vain kätevä tapa lykätä tosiasioiden kohtaamista. Mitä ikinä nuo tosiasiat sitten ovatkaan. Työtä kai, työtä, opiskelua, rutiinia tulosten saavuttamiseksi, hittosentään. Käyn sisäistä dialogia jossa hermostun kummallekin puolikkaalleni, sille kapinalliselle ja sille järkevälle.

Tiivistetään homma toimintasuunnitelmaksi: huomenna potkin itseni ulos ja elämään, peloista kun ei pääse kuin kohtaamalla ne. Analyysi on turhaa jos se ei johda toimintaan.

Jätä pelko taaksesi tänään / ukkonen / tärisyttää tannerta / mä pakenen / turha kultani pelätä on / pelätä ikävää / turha sellaista pelätä on / pelätä elämää