Tänään pidin silmiä kiinni ja seisoin tilassa. Seitsemän muuta ihmistä
kulki tilassa ja kosketti, monella tavalla, monesta kohdasta.
Monenlaisia käsiä, painetta, lämpöä. Joku kosketti päälakeani
molemmilla käsillään, se pisti minut värisemään. Sitten joku otti
käsistäni kiinni ja tanssitti. Kuljetti eteenpäin, taaksepäin,
pyöritti, veti maahan, kieritti, veti ylös. Rauhassa. The Five Corners
Quintet soi. Minä en avannut silmiäni kertaakaan, minä en tiennyt kuka
minua kuljetti. Kun itse olin kosketus- ja tanssitusvuorossa, lumouduin
ihmisten luottamuksesta ja moninaisuudesta niin, että melkein unohdin
liikkua.
Myöhemmin näin elokuvan, jossa tiskijukka tulee kuuroksi, käy läpi
kokaiininsekaisen psykoosin, nousee ja löytää musiikin uudelleen
jalkapohjiensa ja silmiensä avulla.
Kosketukseen jää riippuvaiseksi. Minä haluan koskettaa toista ihmistä
uudestaan. Mieluiten koko keholla, vaikka kämmenet ja jalkapohjat
ovatkin jo paljon. Minä olen edelleen vasta oppimassa toisen ihmisen
kohtaamista, ja tuntuu että kosketuksen avulla minusta avautuu uusia
osia. Että kosketuksen avulla voisin saada yhteyden, jolla on
merkitystä. Tuntuu että siinä on avain.
Miksi siihen pääseminen on niin monimutkaista?
tiistai, 21. marraskuu 2006
Kommentit