Tänään pidin silmiä kiinni ja seisoin tilassa. Seitsemän muuta ihmistä kulki tilassa ja kosketti, monella tavalla, monesta kohdasta. Monenlaisia käsiä, painetta, lämpöä. Joku kosketti päälakeani molemmilla käsillään, se pisti minut värisemään. Sitten joku otti käsistäni kiinni ja tanssitti. Kuljetti eteenpäin, taaksepäin, pyöritti, veti maahan, kieritti, veti ylös. Rauhassa. The Five Corners Quintet soi. Minä en avannut silmiäni kertaakaan, minä en tiennyt kuka minua kuljetti. Kun itse olin kosketus- ja tanssitusvuorossa, lumouduin ihmisten luottamuksesta ja moninaisuudesta niin, että melkein unohdin liikkua.

Myöhemmin näin elokuvan, jossa tiskijukka tulee kuuroksi, käy läpi kokaiininsekaisen psykoosin, nousee ja löytää musiikin uudelleen jalkapohjiensa ja silmiensä avulla.

Kosketukseen jää riippuvaiseksi. Minä haluan koskettaa toista ihmistä uudestaan. Mieluiten koko keholla, vaikka kämmenet ja jalkapohjat ovatkin jo paljon. Minä olen edelleen vasta oppimassa toisen ihmisen kohtaamista, ja tuntuu että kosketuksen avulla minusta avautuu uusia osia. Että kosketuksen avulla voisin saada yhteyden, jolla on merkitystä. Tuntuu että siinä on avain.

Miksi siihen pääseminen on niin monimutkaista?