Olen punonut Juonta lähes tauotta eilisestä iltakuudesta lähtien. Nukuin kyllä, mutta muuten. Siitä on luultavasti tulossa parasta mitä olen koskaan ollut tekemässä, ja arvelen että sen takia työharjoitteluni jää suorittamatta.

Mieli läikkyy yli ihan näillä minuuteilla.

Taas se kummallinen olo, että kasvan niin lujaa että osa minusta ei pysy mukana. Minusta tuntuu että tämä on se olo joka nuorilla tavallisella tahdilla opiskelevilla tai työtätekevillä ihmisillä normaalisti on.

Olen huomannut olevani hyvin heikko ja kompleksinen, jännittäväni enemmän kuin aika moni. Se yllätti minut. Ajatteluni on jatkuvaa korjausliikettä: pelkään, huomaan että pelkään, tajuan ettei kannata pelätä, toimin pelkojeni vastaisesti, pelkään jotain muuta. Häpeän ihan tyhmiä asioita. Kuvittelen että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Asetan itselleni rajoja. Olen surullinen silloin kun kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla onneni huipulla.

Toisaalta. Tässä olen. Perustamassa maailman parasta lehteä. Upeiden, ihan oikeasti käsittämättömän hienojen ihmisten seurassa. Epäilemättä olen tehnyt jotain oikein.

Juonen ensimmäisen numeron teema on rohkeus. Minulla on siitä paljon sanottavaa.