Yökävelyistä on muodostumassa minulle tapa. Kävelyt ovat paitsi matkoja
ulos, myös matkoja sisään - reitin ja liikkumistavan määrää intuitio,
ja maailma maalautuu erilaiseksi uusien näkökulmien ansiosta. Metodina
on virittää sisäiset antennit äärimmilleen, jotta huomaisin mikä suunta
on oikea suunta. Tavallaan se on vallan antamista keholle. Esimerkkinä
olkoon tänäinen retkeni.
Lähtötilanteessa tiedossa oli joitakin reittiä määrääviä etappeja: metalli- ja pahviroskien vieminen sekä lippujen osto Martikaisen keikalle.
Metalliroskiksia on lähellä asuntoani kaksi, ja vaikka toinen olisi
tehnyt reittiin pienemmän mutkan, tunsin oleelliseksi mennä sille
toiselle. Metalliroskiksesta löytyikin sitten oiva kenkäteline,
jollaista olin kaivannut eteiseeni jo pitemmän aikaa. Hankintaa kotiin
viedessä kohtasin naapurini, joka oli tulossa kotiin, ja juttelin hänen
kanssaan mukavia hetken.
Matkalla kaupunkiin ja takaisin tein
useita impulssikäännöksiä, joista oleellisimmat johtivat minut
hyppimään portailla Kirkkopuiston vieressä, ylittämään aitoja
keskustakorttelin sisällä, istumaan Harjun rinteeseen kannolle,
kiipeämään puuhun, jossa lauloin, ottamaan yhteyttä hyvään ihmiseen ja
kuuntelemaan iloista viheltelijää.
Aika tyypillinen retki,
sikäli erittäin onnistunut että se sekä rauhoitti että innosti.
Merkittävää tässä retkessä olivat pienet loikkaukset kohti uskaliampaa
tulevaisuutta: näkyvä poikkeaminen yleisestä kävelynormista ihan
inhimilliseen kellonaikaan (puoli kymmenen) ja laulaminen silloin kun
oli etäisesti mahdollista tulla kuulluksi.
Tässä vaiheessa
elämää katselen enemmän sisään kuin ulos, mutta katselen sisään kovin
vaihtelevien peilien kautta. Heitän itseäni vasten maailmaa, jotta
näkisin mitä se saa minussa aikaan. Löydän pieniä asioita, jotka vähä
vähältä rakentavat minusta jotain mitä en vielä ole.
keskiviikko, 11. lokakuu 2006
Kommentit