Yökävelyistä on muodostumassa minulle tapa. Kävelyt ovat paitsi matkoja ulos, myös matkoja sisään - reitin ja liikkumistavan määrää intuitio, ja maailma maalautuu erilaiseksi uusien näkökulmien ansiosta. Metodina on virittää sisäiset antennit äärimmilleen, jotta huomaisin mikä suunta on oikea suunta. Tavallaan se on vallan antamista keholle. Esimerkkinä olkoon tänäinen retkeni.

Lähtötilanteessa tiedossa oli joitakin reittiä määrääviä etappeja: metalli- ja pahviroskien vieminen sekä lippujen osto Martikaisen keikalle. Metalliroskiksia on lähellä asuntoani kaksi, ja vaikka toinen olisi tehnyt reittiin pienemmän mutkan, tunsin oleelliseksi mennä sille toiselle. Metalliroskiksesta löytyikin sitten oiva kenkäteline, jollaista olin kaivannut eteiseeni jo pitemmän aikaa. Hankintaa kotiin viedessä kohtasin naapurini, joka oli tulossa kotiin, ja juttelin hänen kanssaan mukavia hetken.

Matkalla kaupunkiin ja takaisin tein useita impulssikäännöksiä, joista oleellisimmat johtivat minut hyppimään portailla Kirkkopuiston vieressä, ylittämään aitoja keskustakorttelin sisällä, istumaan Harjun rinteeseen kannolle, kiipeämään puuhun, jossa lauloin, ottamaan yhteyttä hyvään ihmiseen ja kuuntelemaan iloista viheltelijää.

Aika tyypillinen retki, sikäli erittäin onnistunut että se sekä rauhoitti että innosti. Merkittävää tässä retkessä olivat pienet loikkaukset kohti uskaliampaa tulevaisuutta: näkyvä poikkeaminen yleisestä kävelynormista ihan inhimilliseen kellonaikaan (puoli kymmenen) ja laulaminen silloin kun oli etäisesti mahdollista tulla kuulluksi.

Tässä vaiheessa elämää katselen enemmän sisään kuin ulos, mutta katselen sisään kovin vaihtelevien peilien kautta. Heitän itseäni vasten maailmaa, jotta näkisin mitä se saa minussa aikaan. Löydän pieniä asioita, jotka vähä vähältä rakentavat minusta jotain mitä en vielä ole.