Minä tajusin ihan äsken että en minä juuri nyt halua lähteä matkoille. Minulla on niin paljon ihanaa Suomessa! Kesä! Ihmiset! Minua pelottaa lähteä, ja koen inhaksi velvollisuudeksi järjestellä asioita jotta matkailu olisi sujuvaa. Minulla on kauhukuvia helteestä, väsymyksestä, pitkistä junamatkoista, kieli- ja kulttuurimuureista, ruokamyrkytyksistä, ihan tavallisesta flunssastakin, jalkojen hiertymisestä, odottamattomista rahanmenoista, jostain käsittämättömästä riidasta Ammin kanssa, koti-ikävästä. Siitä että pääsen Helsinki-Vantaan lentokentälle asti ja huomaan että passi on unohtunut kotiin. Siitä että nousen Prahassa väärään junaan ja päädyn johonkin Puolaan enkä Bratislavaan.

Oikeastaan eniten kuitenkin ärsyttää se että en jaksa tehdä mitään jotta asiat olisivat selvempiä. Ammi on ollut ihana ja selvittänyt junamatkoja ja ihmisiä, ja minä en ole jaksanut osallistua. Olen minä tehnyt listan asioista joita pitäisi selvittää ja tehdä. Mutta kun! Uuvun. Tunnen syyllisyyttä siitä etten ole enemmän innoissani. Laiska, tyhmä ja saamaton.

Ressiä pukkaa kun ennen sitä matkaa pitäisi pistää pakettiin kaikki kouluhommatkin. Eihän niitä paljon ole, jollekin toiselle semmoisten suorittaminen ei tuottaisi sen suurempia hankaluuksia.

Samalla arvelen, että vaikka se matka olisi uskomattoman hirveä alusta loppuun, se on minulle merkittävä ja hyvä kokemus. "Terveellinen" on kai se sana jota haen. Ja minulla on usko siihen että kaikki hoituu.

Mutta ei pelkkä usko riitä, tekojakin tarvittaisiin. Hitto sentään, kello on vasta 11 ja minä olen jo nyt väsynyt tähän päivään. Pitäisi käydä palauttamassa veroilmoituskin, se on päivän myöhässä. Tämä on sen tyyppinen stressi, että se johtaa täydelliseen lamautumiseen - luultavasti en saa tänäänkään mitään aikaan. Häpeän itseäni.

Missä menee raja oikeutetun laiskottelun ja lamauttavan saamattomuuden välillä?