Minä tajusin ihan äsken että en minä juuri nyt halua lähteä matkoille.
Minulla on niin paljon ihanaa Suomessa! Kesä! Ihmiset! Minua pelottaa
lähteä, ja koen inhaksi velvollisuudeksi järjestellä asioita jotta
matkailu olisi sujuvaa. Minulla on kauhukuvia helteestä, väsymyksestä,
pitkistä junamatkoista, kieli- ja kulttuurimuureista,
ruokamyrkytyksistä, ihan tavallisesta flunssastakin, jalkojen
hiertymisestä, odottamattomista rahanmenoista, jostain
käsittämättömästä riidasta Ammin kanssa, koti-ikävästä. Siitä että
pääsen Helsinki-Vantaan lentokentälle asti ja huomaan että passi on
unohtunut kotiin. Siitä että nousen Prahassa väärään junaan ja päädyn
johonkin Puolaan enkä Bratislavaan.
Oikeastaan eniten kuitenkin ärsyttää se että en jaksa tehdä mitään
jotta asiat olisivat selvempiä. Ammi on ollut ihana ja selvittänyt
junamatkoja ja ihmisiä, ja minä en ole jaksanut osallistua. Olen minä
tehnyt listan asioista joita pitäisi selvittää ja tehdä. Mutta kun!
Uuvun. Tunnen syyllisyyttä siitä etten ole enemmän innoissani. Laiska,
tyhmä ja saamaton.
Ressiä pukkaa kun ennen sitä matkaa pitäisi pistää pakettiin kaikki
kouluhommatkin. Eihän niitä paljon ole, jollekin toiselle semmoisten
suorittaminen ei tuottaisi sen suurempia hankaluuksia.
Samalla arvelen, että vaikka se matka olisi uskomattoman hirveä alusta
loppuun, se on minulle merkittävä ja hyvä kokemus. "Terveellinen" on
kai se sana jota haen. Ja minulla on usko siihen että kaikki hoituu.
Mutta ei pelkkä usko riitä, tekojakin tarvittaisiin. Hitto sentään,
kello on vasta 11 ja minä olen jo nyt väsynyt tähän päivään. Pitäisi
käydä palauttamassa veroilmoituskin, se on päivän myöhässä. Tämä on sen
tyyppinen stressi, että se johtaa täydelliseen lamautumiseen -
luultavasti en saa tänäänkään mitään aikaan. Häpeän itseäni.
Missä menee raja oikeutetun laiskottelun ja lamauttavan saamattomuuden välillä?
tiistai, 9. toukokuu 2006
Kommentit