Huomenta,

on paha olla. Kyllä minä tiedän miksi. Minä olen unohtanut hankkia elämän ja se näkyy minussa, ja vielä pahemmin Jussissa, joka ei ole kahteen kuukauteen ollut hetkeäkään yksin tai kunnolla kahden kesken kavereidensa kanssa. Apatia valtaa yksiön, maalaa ohutta sumua niin että huonekalujen ääriviivat sumenevat.

Ylihuomenna on muutto. Tänään minun on pakattava, hankittava lisää laatikoita. Jos tekisin sitä koko päivän, voisin ehkä lähteä illalla muualle, pistää tilaa tähän tilanteeseen. Kuudelta on kuitenkin oltava Juonen palaverissa koneen äärellä, ja sen jälkeen on luultavasti kaikenlaisia ajatuksia ja tehtäviä asioita jotka on hoidettava samantien.

Mietin, mikä masentuneissa ihmisissä kiehtoo minua. Ehkä se että masennuksen takana on kyseenalaistaminen, se ettei tyydy putkinäköön, ei tyydy siihen että kaikki on ihan hyvin. Tunne siitä että pitäisi olla jotenkin toisin. Tai ehkä herkkyys olosuhteille, herkkyys omille tunteille, ajatteluherkkyys. Miksi minua kiehtovat sellaiset ihmiset jotka ajattelevat enemmän kuin on terveellistä?

Kuuntelen Cranberriesiä. Bury the Hatchet. Se on niin kaunista että itkettää, tänään ja eilen olen ollut itkuherkkä.

Minä luulin jo unohtaneeni tämän tunteen, siitä on niin kauan kun olen viimeksi sitä tuntenut, mutta sama tuttu se on. Kyllästyminen. Sokeus. Apatia. Turtuminen. Kuvittelen kyllästyneeni Jussiin, mutta tiedän kyllä että tosiasiassa olen kyllästynyt itseeni ja sisällä istumiseen. En minä ole osannut lähteä ulos tarpeeksi, en ole osannut löytää itselleni paikkoja ja ihmisiä. Tai töitä, se auttaisi jo paljon sekin.

Sanoimme eilen toisillemme rumia ja todellisia asioita. Moni niistä kaikuu päässä.

Meidän persoonat sopii tosi hyvin yhteen, mutta en oo varma sopiiko meidän elämät yhteen.

Se Leenan kanssa keskusteleminen oli mulle tärkeää, koska se oli ensimmäinen kerta kahteen kuukauteen kun mä keskustelen kenenkään muun kanssa kuin sinun. Mutta sekin keskustelu jäi aika lyhyeksi, kun sä tulit siihen häiritsemään.

Mulla ei ole koskaan ollut näin paljon rahaa, mutta nyt kun sulla ei ole töitä mä en uskalla ostaa uutta tietokonetta.

Toisen ihmisen kanssa olemaan oppiminen on niin tätä. Tämä törmäys pitää kokea, pitää ottaa itseään niskasta kiinni, pitää huolehtia omasta elämästään ei vain itsensä vaan myös toisen takia. Saankohan minä enää olla ollenkaan apaattinen ja masentunut, viettää viikkoa sängyn pohjalla koska siltä tuntuu? Onko minulla enää vapautta siihen? Vapautta viettää juuri niin huonoa elämää kuin haluan?

Vapaus.

Ja illuusio siitä ettei sitä olisi. Ainahan se on siinä. Tekee vaan mitä tahtoo.

Ja kyllähän minä tahdon elämääni sisältöä, kyllä minä haluan mennä ulos ja löytää Oulusta ihmisiä joiden kanssa olla. Mutta se pelottaa minua, väsyttää minua, tuntuu kovalta työltä, en minä osaa löytää ketään. Vaikka heti tulee mieleen kolme neljä ihmistä joihin tahtoisin tutustua paremmin. Metodit ovat aina olleet minulle vaikeita: miten tarkalleen ottaen tutustutaan ihmisiin?

Tarve varmistella, tarve suunnitella koko kuvio etukäteen, tarve minimoida riskit. Kun tosiasiassa pitäisi vain uskaltaa sanoa hei, mennäänkö teelle tai hei, mä tahtoisin tehdä sun kanssa jotain vaikken tiedäkään yhtään mitä se ois. Kai minun on vaikeaa myöntää itselleni ja toiselle että haluan lähemmäs. Jostakin syystä se ei ole ollut vaikeaa kun kysymys on parisuhteista. Mutta ystävyyssuhteet, miten niissä toimitaan?

Minä haluaisin hypätä suoraan siihen pisteeseen, jossa olen tuntenut Jussin jo vuosia ja me osaamme elää toistemme kanssa, siihen pisteeseen jossa ystäviin tutustuminen ei tunnu työltä. Minä ahdistun siitä että joku asia alkaa vaatia minulta työskentelyä ja muutoksia, ja juoksen karkuun. Minä haluan paeta romantiikkaan, koska tuntuu että realismi tappaa.

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa
Kiire vaihtaa

Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää
Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus tuntuu
ja rakkaus sattuu!

Tätäkin laulettiin juhannuksena, hiljaa koska kukaan ei uskaltanut laulaa kovaan ääneen. Minulle tämä on jo klassikko.