Luvassa jälleen ryöppy irrationaalisia mielenliikkeitä, joista voi päätellä jotain.
Pelkään näkeväni väärin, joutuvani harhojen varaan, etten enää muista
mikä on totta enkä osaa kulkea oikeaan suuntaan. Pelkään sitä hetkeä
kun tiedostamattani rakentamani seinät romahtavat alas ja jättävät
minut seisomaan omien jalkojeni varassa, kun on pakko seistä tuulta
vastaan omin voimin.
Pelkään totuutta. Pelkään sitä, että
kaikista hienoista tasapainoisista ja vähemmän tasapainoisista
ihmissuhteista huolimatta minä olen lopulta yksin ja itse vastuussa
omista päätöksistäni. Pelkään sitä, että työt eivät katoa sillä että
jätän ne tekemättä. Pelkään sitä, että lopulta on ihan sama hoidanko
niitä töitä vai en - ei maailma minun ympärilläni pyöri. Ei minun
ympärilläni pyöri kukaan muu kuin minä itse.
Pelkään sitä,
etten ehkä osaa itseäni tarpeeksi kevyesti jotta voisin rakastaa
toista. Minä pyörin niin paljon itseni ympärillä, etten välttämättä näe
toista oikein - etten osaa hyväksyä toista todellisena ihmisenä, että
yritän ahtaa toisen itse rakentamaani muottiin. Pelkään etten
kunnioita. Pelkään etten ota huomioon.
Pelkään olevani liian ylpeä. Pelkään että itsehalveksuntanikin on ylpeyttä. Kun sanon minä olen laiska, tarkoitan sillä että minä
asetan itselleni korkeita tavoitteita, joiden saavuttaminen tulee vielä
todistamaan teille että olen hyvä ja kelvollinen, mutta vielä en jaksa
tehdä sitä joten vetoan inhimilliseen heikkouteeni, jonka näennäinen
tunnustaminen tekee minusta helpommin lähestyttävän ja pehmeämmän, ja
pakottaa teidät lohduttamaan minua ja kertomaan minulle että olen hyvä
ja ahkera.
Pelkään olevani sisältä ruma. Pelkään,
että kun minut avaa, sisältä löytyy mustaa mätää ja onttoja luita.
Pelkään, että kaikki tämä "henkinen kehitys", jota olen viime aikoina
kokenut, onkin pelkkää huijausta, että lopulta minä olen se sama
ihminen joka vuonna 1998 istui välitunneilla yksin nurkassa ja
kirjoitti pateettisia runoja sisäisestä pimeydestään.
Pelkään
että joudun uudelleen itsehalveksunnan ja selkärangattomuuden
kierteeseen, jossa en enää osaa tehdä päätöksiä elämäni suhteen ja
syytän muita siitä.
Pelkään, etten opi tekemään töitä.
Pelkään, että otan vastuuta jota en pysty kantamaan, ja että toiset
ihmiset joutuvat hankaluuksiin sen takia. Pelkään ennenkaikkea sitä
että minua pidetään vastuuttomana, heikkona ja tyhmänä. En tiedä mitä
tekisin jos huomaisin olevani sellainen. Jos tekisinkin virheitä nyt,
en hoitaisi niitä hommia jotka olen luvannut hoitaa. En enää nousisi
sängystä, en vastaisi puhelimeen enkä sähköposteihin. Mitä siitä
aiheutuisi? Hiukan kiroilua, muutamia sekavia päiviä luomuruokapiirin
tyyppien elämissä, ja sitten paikkani täyttäisi joku muu ja hommat
jatkuisivat niin kuin ennenkin, paitsi että minun maineeni olisi
mennyt, eikä minulle enää voisi antaa luottamustehtäviä. En minä ole korvaamaton.
Mutta ehkä haluaisin olla. Sen takia, että sitten minulla olisi arvoa,
kiistattomasti. Voihan sitä toki olla arvokas olematta korvaamaton,
mutta korvaamattomuus tekee arvosta absoluuttisen.
Pelkään
siis, että olisin merkityksetön. (Päättelyni on hyvin epäloogista: jos
arvoni ei ole absoluuttinen, se tarkoittaa että minulla ei ole arvoa
laisinkaan? Pelko tuppaa olemaan epäloogista.) Pelkään, ettei minulla
ole paikkaa maailmassa - ettei minusta ole mitään hyötyä. Vaikka
mieleeni nytkin nousee ystävällisiä kasvoja, jotka perustelevat ihan
järkevästi merkitystäni sekä maailmalle että heille itselleen, en voi
olla pelkäämättä. Eikö sitä kaikkea olisi voinut tehdä joku muukin?
Miksi juuri minä? Mikä minussa on niin erityistä, että maailma olisi
erilainen jos minua ei olisi? Eikö silloin tätä paikkaa täyttäisi joku
muu, ja huomaisiko kukaan että jotain puuttuu?
Pelkään että rakkaus on biologiaa ja persoonallisuustaloutta.
Pelkään etten koskaan saa aikaan mitään kunnollista. Pelkään että näin
käy siksi, etten viitsi. Pelkään, etten täytä sitä potentiaalia joka
minussa on. Pelkään, etten elä joka hetkeä niin hyvin kuin voisin.
Pelkään, että minulle on olemassa joku tarkoitus, ja että olen niin
pässi etten huomaa sitä. Pelkään, että kävelen elämäni ohi silmät
ummessa.
Pelkään että valitan vain siksi että minua lohdutettaisiin.
Pelkään olevani kyynikko.
Pelkään että kulutan liikaa aikaa ajatteluun ja liian vähän tekemiseen.
Pelkään, että aika kuluu loppuun. (Vaikka arvelenkin, että
tekemisilläni ei lopulta ole mitään väliä kellekään paitsi minulle. Ja
jos ei ole, eikö olekin niin, että minun on tehtävä vain se mikä tekee
minusta onnellisemman? Ja kun vielä tietäisi mitä se on.) Pelkään,
etten ole tehokas.
Pelkään tarvitsevani toisia ihmisiä ja
heidän hyväksyntäänsä liikaa. Toisaalta pelkään, etten anna itselleni
lupaa tarvita niin paljon kuin olisi hyväksi. Pelkään, että kummassakin
tapauksessa kasvan kieroon.
Pelkään olevani typerä kun edes
ajattelen tällaisia. Väsyn, turhaudun, ajattelen huomisia töitä ja
huomaan etten ole saavuttanut mitään tällä tekstillä. En edelleenkään
halua nousta ylös huomenna. Haluan viettää koko päivän sängyssä ja
lukea Talvista tarinaa, haluan paeta todellisuutta ja vastuuta, haluan
tunnustaa tehneeni virheen kun otin vastuuta, haluan olla kehittymättä
ihmisenä, haluan olla lapsellinen, selkärangaton ja huolimaton. Haluan
pistää pään peiton alle.
Pelkään, ettei minulle enää koskaan tule sellaista oloa että sekä haluaisin tehdä töitä että jaksaisin tehdä ne.
Lisäksi pelkään, että Jussi pitää minusta vain koska ei näe minua
kunnolla. Pelkään, että sitten kun sumu hälvenee, Jussi huomaa että
minä olen lopulta aika rasittava, takertuva, itsekeskeinen, kylmä ja
ehdoton, liian viallinen jotta minua kannattaisi korjata, liian
kehittymiskelvoton jotta minuun kannattaisi tuhlata aikaansa. Pelkään,
että ei minun kanssani voi elää.
Pelkään että nytkään en
ollut tehokas. Halusin olla. Ajattelin kirjoittaessani hyötynäkökohtia:
että tämän itseanalyysin pitäisi pelastaa minut, tämän itseanalyysin
tulisi johtaa puhdistavaan oivallukseen ja sitä kautta työtehon
kasvuunja ihmisenä kehittymiseen.
Pitäisi kai vain myöntää olevansa aina jatkossakin tyhmä ja laiska.
Johtaako itsensä ruoskiminen koskaan katharsikseen? Vai onko se vain perverssiä?
En tunnusta olevani tyhmä ja laiska, en en en. Pidän kiinni ylpeydestä,
pidän kiinni kiiltokuvista, pidän kiinni siitä että kaikesta
sanomastani on voitava havaita takanakuultava viisaus ja kypsyys.
Vittu. Minulle tekisi nyt hyvää jos joku soittaisi ja haukkuisi minut
kunnolla ja totuudenmukaisesti. Sanoisi sen mitä minä kieltäydyn
näkemästä. En kai minä sokea ole, jäykkäniskainen vain.
Tehokkuustavoitteita ei ole saavutettu eikä niistä ole luovuttu. Tilanne: patti. *
* patti:
ratkeamaton, "jumittunut" tilanne; šakkipelissä: eräs tasapelitilanne ¶
Šakissa "patti" on tilanne, jossa pelaaja ei sääntöjen mukaan voi tehdä
mitään siirtoa: kuningas ei voi siirtyä, koska se joutuisi uhattuun
ruutuun, eikä mitään muutakaan nappulaa voi siirtää. Tällöin peli
päättyy heti, tasapeliksi todettuna. Yleiskielessä "patti" on ruvennut
tarkoittamaan "jumittunutta" tilannetta kuten sellaista, jossa
kiistelevät osapuolet eivät liikahda omista kannoistaan. Tällöin ei
kyse yleensä ole mitenkään tasapeliin verrattavasta tilanteesta, vaan
olotilasta, josta aikanaan siirrytään toiseen, esimerkiksi uusiin
neuvotteluihin myönnytysten jälkeen. Lähde: Pienehkö sivistyssanakirja.
sunnuntai, 28. tammikuu 2007
Kommentit