Luvassa jälleen ryöppy irrationaalisia mielenliikkeitä, joista voi päätellä jotain.

Pelkään näkeväni väärin, joutuvani harhojen varaan, etten enää muista mikä on totta enkä osaa kulkea oikeaan suuntaan. Pelkään sitä hetkeä kun tiedostamattani rakentamani seinät romahtavat alas ja jättävät minut seisomaan omien jalkojeni varassa, kun on pakko seistä tuulta vastaan omin voimin.

Pelkään totuutta. Pelkään sitä, että kaikista hienoista tasapainoisista ja vähemmän tasapainoisista ihmissuhteista huolimatta minä olen lopulta yksin ja itse vastuussa omista päätöksistäni. Pelkään sitä, että työt eivät katoa sillä että jätän ne tekemättä. Pelkään sitä, että lopulta on ihan sama hoidanko niitä töitä vai en - ei maailma minun ympärilläni pyöri. Ei minun ympärilläni pyöri kukaan muu kuin minä itse.

Pelkään sitä, etten ehkä osaa itseäni tarpeeksi kevyesti jotta voisin rakastaa toista. Minä pyörin niin paljon itseni ympärillä, etten välttämättä näe toista oikein - etten osaa hyväksyä toista todellisena ihmisenä, että yritän ahtaa toisen itse rakentamaani muottiin. Pelkään etten kunnioita. Pelkään etten ota huomioon.

Pelkään olevani liian ylpeä. Pelkään että itsehalveksuntanikin on ylpeyttä. Kun sanon minä olen laiska, tarkoitan sillä että minä asetan itselleni korkeita tavoitteita, joiden saavuttaminen tulee vielä todistamaan teille että olen hyvä ja kelvollinen, mutta vielä en jaksa tehdä sitä joten vetoan inhimilliseen heikkouteeni, jonka näennäinen tunnustaminen tekee minusta helpommin lähestyttävän ja pehmeämmän, ja pakottaa teidät lohduttamaan minua ja kertomaan minulle että olen hyvä ja ahkera.

Pelkään olevani sisältä ruma. Pelkään, että kun minut avaa, sisältä löytyy mustaa mätää ja onttoja luita. Pelkään, että kaikki tämä "henkinen kehitys", jota olen viime aikoina kokenut, onkin pelkkää huijausta, että lopulta minä olen se sama ihminen joka vuonna 1998 istui välitunneilla yksin nurkassa ja kirjoitti pateettisia runoja sisäisestä pimeydestään.

Pelkään että joudun uudelleen itsehalveksunnan ja selkärangattomuuden kierteeseen, jossa en enää osaa tehdä päätöksiä elämäni suhteen ja syytän muita siitä.

Pelkään, etten opi tekemään töitä. Pelkään, että otan vastuuta jota en pysty kantamaan, ja että toiset ihmiset joutuvat hankaluuksiin sen takia. Pelkään ennenkaikkea sitä että minua pidetään vastuuttomana, heikkona ja tyhmänä. En tiedä mitä tekisin jos huomaisin olevani sellainen. Jos tekisinkin virheitä nyt, en hoitaisi niitä hommia jotka olen luvannut hoitaa. En enää nousisi sängystä, en vastaisi puhelimeen enkä sähköposteihin. Mitä siitä aiheutuisi? Hiukan kiroilua, muutamia sekavia päiviä luomuruokapiirin tyyppien elämissä, ja sitten paikkani täyttäisi joku muu ja hommat jatkuisivat niin kuin ennenkin, paitsi että minun maineeni olisi mennyt, eikä minulle enää voisi antaa luottamustehtäviä. En minä ole korvaamaton. Mutta ehkä haluaisin olla. Sen takia, että sitten minulla olisi arvoa, kiistattomasti. Voihan sitä toki olla arvokas olematta korvaamaton, mutta korvaamattomuus tekee arvosta absoluuttisen.

Pelkään siis, että olisin merkityksetön. (Päättelyni on hyvin epäloogista: jos arvoni ei ole absoluuttinen, se tarkoittaa että minulla ei ole arvoa laisinkaan? Pelko tuppaa olemaan epäloogista.) Pelkään, ettei minulla ole paikkaa maailmassa - ettei minusta ole mitään hyötyä. Vaikka mieleeni nytkin nousee ystävällisiä kasvoja, jotka perustelevat ihan järkevästi merkitystäni sekä maailmalle että heille itselleen, en voi olla pelkäämättä. Eikö sitä kaikkea olisi voinut tehdä joku muukin? Miksi juuri minä? Mikä minussa on niin erityistä, että maailma olisi erilainen jos minua ei olisi? Eikö silloin tätä paikkaa täyttäisi joku muu, ja huomaisiko kukaan että jotain puuttuu?

Pelkään että rakkaus on biologiaa ja persoonallisuustaloutta.

Pelkään etten koskaan saa aikaan mitään kunnollista. Pelkään että näin käy siksi, etten viitsi. Pelkään, etten täytä sitä potentiaalia joka minussa on. Pelkään, etten elä joka hetkeä niin hyvin kuin voisin. Pelkään, että minulle on olemassa joku tarkoitus, ja että olen niin pässi etten huomaa sitä. Pelkään, että kävelen elämäni ohi silmät ummessa.

Pelkään että valitan vain siksi että minua lohdutettaisiin.

Pelkään olevani kyynikko.

Pelkään että kulutan liikaa aikaa ajatteluun ja liian vähän tekemiseen. Pelkään, että aika kuluu loppuun. (Vaikka arvelenkin, että tekemisilläni ei lopulta ole mitään väliä kellekään paitsi minulle. Ja jos ei ole, eikö olekin niin, että minun on tehtävä vain se mikä tekee minusta onnellisemman? Ja kun vielä tietäisi mitä se on.) Pelkään, etten ole tehokas.

Pelkään tarvitsevani toisia ihmisiä ja heidän hyväksyntäänsä liikaa. Toisaalta pelkään, etten anna itselleni lupaa tarvita niin paljon kuin olisi hyväksi. Pelkään, että kummassakin tapauksessa kasvan kieroon.

Pelkään olevani typerä kun edes ajattelen tällaisia. Väsyn, turhaudun, ajattelen huomisia töitä ja huomaan etten ole saavuttanut mitään tällä tekstillä. En edelleenkään halua nousta ylös huomenna. Haluan viettää koko päivän sängyssä ja lukea Talvista tarinaa, haluan paeta todellisuutta ja vastuuta, haluan tunnustaa tehneeni virheen kun otin vastuuta, haluan olla kehittymättä ihmisenä, haluan olla lapsellinen, selkärangaton ja huolimaton. Haluan pistää pään peiton alle.

Pelkään, ettei minulle enää koskaan tule sellaista oloa että sekä haluaisin tehdä töitä että jaksaisin tehdä ne.

Lisäksi pelkään, että Jussi pitää minusta vain koska ei näe minua kunnolla. Pelkään, että sitten kun sumu hälvenee, Jussi huomaa että minä olen lopulta aika rasittava, takertuva, itsekeskeinen, kylmä ja ehdoton, liian viallinen jotta minua kannattaisi korjata, liian kehittymiskelvoton jotta minuun kannattaisi tuhlata aikaansa. Pelkään, että ei minun kanssani voi elää.

Pelkään että nytkään en ollut tehokas. Halusin olla. Ajattelin kirjoittaessani hyötynäkökohtia: että tämän itseanalyysin pitäisi pelastaa minut, tämän itseanalyysin tulisi johtaa puhdistavaan oivallukseen ja sitä kautta työtehon kasvuunja ihmisenä kehittymiseen.

Pitäisi kai vain myöntää olevansa aina jatkossakin tyhmä ja laiska.

Johtaako itsensä ruoskiminen koskaan katharsikseen? Vai onko se vain perverssiä?

En tunnusta olevani tyhmä ja laiska, en en en. Pidän kiinni ylpeydestä, pidän kiinni kiiltokuvista, pidän kiinni siitä että kaikesta sanomastani on voitava havaita takanakuultava viisaus ja kypsyys. Vittu. Minulle tekisi nyt hyvää jos joku soittaisi ja haukkuisi minut kunnolla ja totuudenmukaisesti. Sanoisi sen mitä minä kieltäydyn näkemästä. En kai minä sokea ole, jäykkäniskainen vain.

Tehokkuustavoitteita ei ole saavutettu eikä niistä ole luovuttu. Tilanne: patti. *

* patti: ratkeamaton, "jumittunut" tilanne; šakkipelissä: eräs tasapelitilanne ¶ Šakissa "patti" on tilanne, jossa pelaaja ei sääntöjen mukaan voi tehdä mitään siirtoa: kuningas ei voi siirtyä, koska se joutuisi uhattuun ruutuun, eikä mitään muutakaan nappulaa voi siirtää. Tällöin peli päättyy heti, tasapeliksi todettuna. Yleiskielessä "patti" on ruvennut tarkoittamaan "jumittunutta" tilannetta kuten sellaista, jossa kiistelevät osapuolet eivät liikahda omista kannoistaan. Tällöin ei kyse yleensä ole mitenkään tasapeliin verrattavasta tilanteesta, vaan olotilasta, josta aikanaan siirrytään toiseen, esimerkiksi uusiin neuvotteluihin myönnytysten jälkeen. Lähde: Pienehkö sivistyssanakirja.