Laurille kirjoitin taas oloistani elämäni suhteen. Paljon sanoja, jotka eivät kunnolla ilmaise sitä mitä yritin. Yritän tähän siis uudestaan. Jostain syystä numeroidut asiakokonaisuudet viehättävät minua, ne pitävät asiat siistissä järjestyksessä, joten käytän niitä.

1. Elämä on leikki, shakkia, minä pelaan sitä huvikseni, siinä ei ole sääntöjä joten mikään ei ole virhe, mutta siinä on päämäärä johon pääsen joskus.
2. Tässä ongelmanratkaisuleikissä pyrin tajuamaan, mikä on oikein, totta, hyvää ja kaunista. Melko usein tajuankin.
3. Tajuamisesta syntyy valtavasti energiaa, joka minun pitäisi kanavoida johonkin toimintaan. Tajuaminen tulisi todentaa.
4. Mahdollisuuksia todentamiseen on lukematon määrä, missä tahansa toiminnassa sen energian voi käyttää, mutta jos minä haluan tehdä jotain mikä itsessään on oikein, totta, hyvää ja kaunista, minun on valittava jokin väline ja opittava hallitsemaan sen käyttö niin hyvin, että voin siirtää konkreettiseen muotoon jotain, minkä näen sisälläni. Minun on oltava hyvä jollakin alalla.
5. Nyt on joka tapauksessa haudutteluvaihe, jonka aikana en aio yrittääkään tehdä mitään suurta keskittyneesti. Kunhan keskityn kaikkiin niihin pieniin asioihin kunnolla.
6. Nyt minä voin hyväksyä elämän, tunteet, itseni ja virheeni sellaisenaan, asioina jotka ovat näin nyt siksi että niiden täytyy olla näin nyt. Tämä puolestaan ei tarkoita sitä että jäisin paikoilleni tai etten haluaisi muuttaa mitään. Minulla on suuria linjoja itseni kasvattamisen tukena, ja pieniä mielihaluja joita toteutan jatkuvasti. Teen vain mikä tuntuu oikealta - siinä on tarpeeksi haastetta pitämään minut elossa.

Kryptinenhän tämäkin selvitys on, koska yritän välttää sellaisia kuluneita käsitteitä kuin "elämän tarkoitus", "itsensä hyväksyminen", "Totuus", "henkinen kasvu", "valaistuminen", "oivallus" ja "sielu". Tuntuu siltä että jos käytän hihhuliterminologiaa, tekstiäni ei lueta kunnolla, enkä minä itsekään ajattele sitä kunnolla, koska se on helppo sivuuttaa tuttuna asiana. Yrittäessäni ilmaista sisäisiä tuntemuksiani päädyn helposti kuluneisiin sanoihin. En kuitenkaan halua käyttää niitä, seuraavista syistä:

1. Nolottaa.
2. Pelkään että minut lokeroidaan samaan kategoriaan joko uskonnollisten tai psykologisten hihhuleiden kanssa.
3. Pelkään että lokeroin itse itseni jonkun vakiintuneen aatesuunnan alle, niin että muokkaan omia näkemyksiäni sopimaan valmiisiin kirjoituksiin ja rakennelmiin.
4. Pelkään sanovani itsestäänselvyyksiä.

Edelleenkin minussa on kaksi ristiriitaista tarvetta: tarve kuulua johonkin yhteisöön ja samalla tarve olla kaikkien lokeroiden ulkopuolella. Tarve määritellä itsensä otsikoiden alle ja samalla tarve olla vapaa. Tarve olla samanlainen ja erilainen.

Kun kaikki on mahdollista, on vaikeaa tarttua yhteen asiaan ja tehdä se kunnolla. Kun minä ryhdyn ajattelemaan, ajattelen kaikkia asioita yhtä aikaa, kuluu muutama tunti, vuodatan tänne jotain ja lopulta minut keskeyttää nälkä tai väsymys. Onneksi on ruumiillisia tarpeita, muuten en kai koskaan tekisi mitään konkreettista.

Ja kuitenkin. Minähän teen paljon. Pieniä asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Elämä tuntuu rikkaalta ja monipuoliselta. Mutta usein, aivan liian usein, hajotan keskittymiseni turhiin sanoihin ja liialliseen ajatusten pyörittelyyn, teoriaan silloin kun tarvitsen käytäntöä.