Lauantai. Käsissäni syntyi metsäolennon naamio, joka on jokin osa minusta. Laitoin sen oven yläpuolelle. Se tuntuu olevan modernien moraalikäsitysten ulkopuolella, se on selittämätön ja vaarallinen joillekin. Se on kaarnaa, takiaisenlehtiä, ryteikköä, kevättä ja syksyä, nuoruutta ja vanhuutta, se on ruma ja se on kaunis, eikä se välitä näistä määrittelyistä.

Ikkunan takana oleva suuri orapihlaja raapii seiniä, pyörällä ajaessa en meinannut päästä eteenpäin, naapuritalon katolla remonttimies yrittää hallita ja hillitä tempovaa pressua.

Tässä kodissa on hyvä olla silloin kun ulkona on kylmää. Voi juoda teetä ja syödä puuroa, kääriytyä peittoon ja kuunnella pakkasta tai sadetta.

Orapihlaja peittää näkymäni kerroksittain, kun vaihdan katseen tarkennusta, näen uusia valoisampia kerroksia toisten takana.

Heidin toissayönä näkemä painajainen pelottaa minua vieläkin.

Joskus naamiot auttavat näkemään paremmin.