Tasan vuosi sitten oli kova pakkanen ja paljon lunta, ja minä seisoin
Harjulla lämpimiini kääriytyneenä ja olin hiljaa. Hymyilin. Tietyllä
tapaa siinä tilanteessa oli paljon samaa kuin tässäkin. Silloinkin olin
vastarakastunut ja sain aisteistani enemmän iloa kuin normaalissa
tajunnantilassa. Silloinkin oli rauhallinen olo.
Silloin todennäköinen tulevaisuus koostui kivusta ja vaikeuksista,
mutta minä en välittänyt vaan keskityin nykyhetkeen. Nyt todennäköinen
tulevaisuus on valoisa, laaja ja lämmin, mutta minä keskityn silti
nykyhetkeen.
Silloin rakennuin uudelleen, vanhat rakennelmat romahtivat ja uudet nousivat. Sanoin:
Jokainen päivä on nykyään viikon mittainen. Olen vanhentunut varmaan vuoden tässä viimeisen kahden kuukauden aikana.
Nyt minusta tuntuu eheältä. Muutun toki edelleen, mutta
perusrakenteeni tuntuvat vakailta. Muutos minussa ei tunnu
väkivaltaisen yllättävältä vaan pehmeältä ja luonnolliselta. Kun vuosi
sitten minussa oli tulivuorenpurkaus, nyt tuhka on laskeutunut ja
maasta kasvaa vihreää, asukkaat ovat palanneet alueelle ja aloittavat
viljelynsä, rakentavat uusia taloja.
Tiedän että se tulivuori purkautuu taas joskus, tiedän että maa järisee
ja tulee tulvia, ja sitten on taas surffattava tulva-aalloilla. Tiedän
että nykyiset rakennelmani tulevat kaatumaan. Tiedän että uusi elämä
vaatii vanhan kuolemaa.
Silti haluan rakentaa, haluan antaa uuden elämän kasvaa. En enää pidä
syntymää kuolemaa parempana, en pidä kasvua romahdusta parempana, en
mukavuutta kipua parempana, en saamista luopumista parempana. En aio
pelätä kumpaakaan.
Ehkä minä vielä opin rakastamaan.
lauantai, 23. joulukuu 2006
Kommentit