Tasan vuosi sitten oli kova pakkanen ja paljon lunta, ja minä seisoin Harjulla lämpimiini kääriytyneenä ja olin hiljaa. Hymyilin. Tietyllä tapaa siinä tilanteessa oli paljon samaa kuin tässäkin. Silloinkin olin vastarakastunut ja sain aisteistani enemmän iloa kuin normaalissa tajunnantilassa. Silloinkin oli rauhallinen olo.

Silloin todennäköinen tulevaisuus koostui kivusta ja vaikeuksista, mutta minä en välittänyt vaan keskityin nykyhetkeen. Nyt todennäköinen tulevaisuus on valoisa, laaja ja lämmin, mutta minä keskityn silti nykyhetkeen.

Silloin rakennuin uudelleen, vanhat rakennelmat romahtivat ja uudet nousivat. Sanoin:

Jokainen päivä on nykyään viikon mittainen. Olen vanhentunut varmaan vuoden tässä viimeisen kahden kuukauden aikana.

Nyt minusta tuntuu eheältä. Muutun toki edelleen, mutta perusrakenteeni tuntuvat vakailta. Muutos minussa ei tunnu väkivaltaisen yllättävältä vaan pehmeältä ja luonnolliselta. Kun vuosi sitten minussa oli tulivuorenpurkaus, nyt tuhka on laskeutunut ja maasta kasvaa vihreää, asukkaat ovat palanneet alueelle ja aloittavat viljelynsä, rakentavat uusia taloja.

Tiedän että se tulivuori purkautuu taas joskus, tiedän että maa järisee ja tulee tulvia, ja sitten on taas surffattava tulva-aalloilla. Tiedän että nykyiset rakennelmani tulevat kaatumaan. Tiedän että uusi elämä vaatii vanhan kuolemaa.

Silti haluan rakentaa, haluan antaa uuden elämän kasvaa. En enää pidä syntymää kuolemaa parempana, en pidä kasvua romahdusta parempana, en mukavuutta kipua parempana, en saamista luopumista parempana. En aio pelätä kumpaakaan.

Ehkä minä vielä opin rakastamaan.