Näkökulma: nurmikon tasalla, auringon lämmittämänä, iho on minun tärkein elimeni nyt, vähän unisena, Michel Tournierin myyttisen kerronnan voitelemana. Tausta on maalattu hohtavan sinisellä ja häikäisevillä pilvimuodostelmilla, jotka liikkuvat lujaa vauhtia itään päin. Lähimpänä, perspektiivin vuoksi niin kooltaan kuin merkitykseltään suurimpina, keltainen apilakuvioitu lakana ja vihreä apilakuvioitu nurmikko. Kimalaiset, nurmikon ja maan tuoksu, tuuli. Kahden ääripään välissä kohoaa Lounaispuiston lava, pyöreän kulmikas ja tasapainoinen, ja sen toiseen suuntaan katsova pikkuveli joka lähemmin tarkasteltuna osoittautuu jonkinlaiseksi muuntamoksi, sellaiseksi tekniikan valtaamaksi luolaksi joka avautuu vain ammattimiehelle. Aika on pysähtynyt, olen yksin omalla pihallani keskellä kaupunkia, odottelen että elämä menee eteenpäin, joskus, ei sen tarvitse mennä eteenpäin tänään.

Tähän näkymään ilmestyy kolmikymppinen heppu jolla on suorat mustat housut, harmaa pikkutakki, täysin käsittämätön punottu kesähattu ja kirjava "intiaanilaukku", tiedän koskemattakin että sen valmistukseen käytetty villa on rasvaista ja nukkaantuu helposti. Juttelemme Lounaispuistosta, kesästä, hän mainitsee olevansa valokuvaaja ja näyttää cd-levyä jonka kannessa olevat kuvat hän on ottanut (keskinkertaisia tylsiä ihmiskuvia), hakee pyöränsä korjaamolta ja palaa takaisin, puhuu veneestään ja kaveristaan joka on ollut muukalaislegioonassa, minä puhun ei-minkään tekemisestä ja ihastuksestani viereisellä tontilla olevaan taloon, puhumme polkupyöristä ja niiden korjaamisesta. Minä avaan elämääni vähän, hän avaa elämästään joitakin osioita. Ensivaikutelmani saa vahvistusta: kyseessä on tyyppi joka ei ole varsinaisesti säälittävä, kontaktinottokyvyssään jopa ihailtava, mutta joka tapauksessa varsin kummallinen ja hermostuttava. Heppu kutsuu minut veneilemään kanssaan, tai kahville, minä sanon "tuskinpa" ja "ehkä jos satutaan törmäämään joskus". Olemme lähdössä suuntiimme, hän sanoo "voitaisiinhan me soitellakin", minä sanon "eiköhän jätetä se asia sattuman varaan", käännän selkäni ja menen.

Kummallisia pelejä, joita tajuaa pelaavansa vasta sitten kun alkaa ihmetellä jotain yksittäistä sanaa tai tekoa, ja sitten vasta huomaa että se liittyy kokonaiseen oletusten ja sanomattajättämisten verkkoon, josta ei usein puhuta mutta jonka jokainen tässä kulttuurissa tuntee.