Näkökulma: nurmikon tasalla, auringon lämmittämänä, iho on minun
tärkein elimeni nyt, vähän unisena, Michel Tournierin myyttisen
kerronnan voitelemana. Tausta on maalattu hohtavan sinisellä ja
häikäisevillä pilvimuodostelmilla, jotka liikkuvat lujaa vauhtia itään
päin. Lähimpänä, perspektiivin vuoksi niin kooltaan kuin
merkitykseltään suurimpina, keltainen apilakuvioitu lakana ja vihreä
apilakuvioitu nurmikko. Kimalaiset, nurmikon ja maan tuoksu, tuuli.
Kahden ääripään välissä kohoaa Lounaispuiston lava, pyöreän kulmikas ja
tasapainoinen, ja sen toiseen suuntaan katsova pikkuveli joka lähemmin
tarkasteltuna osoittautuu jonkinlaiseksi muuntamoksi, sellaiseksi
tekniikan valtaamaksi luolaksi joka avautuu vain ammattimiehelle. Aika
on pysähtynyt, olen yksin omalla pihallani keskellä kaupunkia,
odottelen että elämä menee eteenpäin, joskus, ei sen tarvitse mennä
eteenpäin tänään.
Tähän näkymään ilmestyy kolmikymppinen heppu jolla on suorat mustat
housut, harmaa pikkutakki, täysin käsittämätön punottu kesähattu ja
kirjava "intiaanilaukku", tiedän koskemattakin että sen valmistukseen
käytetty villa on rasvaista ja nukkaantuu helposti. Juttelemme
Lounaispuistosta, kesästä, hän mainitsee olevansa valokuvaaja ja
näyttää cd-levyä jonka kannessa olevat kuvat hän on ottanut
(keskinkertaisia tylsiä ihmiskuvia), hakee pyöränsä korjaamolta ja
palaa takaisin, puhuu veneestään ja kaveristaan joka on ollut
muukalaislegioonassa, minä puhun ei-minkään tekemisestä ja
ihastuksestani viereisellä tontilla olevaan taloon, puhumme
polkupyöristä ja niiden korjaamisesta. Minä avaan elämääni vähän, hän
avaa elämästään joitakin osioita. Ensivaikutelmani saa vahvistusta:
kyseessä on tyyppi joka ei ole varsinaisesti säälittävä,
kontaktinottokyvyssään jopa ihailtava, mutta joka tapauksessa varsin
kummallinen ja hermostuttava. Heppu kutsuu minut veneilemään kanssaan,
tai kahville, minä sanon "tuskinpa" ja "ehkä jos satutaan törmäämään
joskus". Olemme lähdössä suuntiimme, hän sanoo "voitaisiinhan me
soitellakin", minä sanon "eiköhän jätetä se asia sattuman varaan",
käännän selkäni ja menen.
Kummallisia pelejä, joita tajuaa pelaavansa vasta sitten kun alkaa
ihmetellä jotain yksittäistä sanaa tai tekoa, ja sitten vasta huomaa
että se liittyy kokonaiseen oletusten ja sanomattajättämisten verkkoon,
josta ei usein puhuta mutta jonka jokainen tässä kulttuurissa tuntee.
torstai, 27. heinäkuu 2006
Kommentit