Juhannus oli täynnä hyviä tyyppejä, pelejä ja oluita. Ulkona oli hyttysiä (muut väittivät niitä sääskiksi), valoa ja huikeita tuntureita joilla ei ehtinyt käydä. Ulkona ei paljoa oltu, paitsi silloin kun huomasin olevani ihan pätevä petankinpelaaja siinäkin seurassa.

Huomasin myös olevani kova puhumaan, ja että minulla on tarve olla jätkä jätkien joukossa. Ei sillä että se olisi kovinkaan paha asia, mutta hassua. Tarve todistaa olevani vähintään yhtä fiksu ja osaava ja hauska. Ja pelata juomapelejä. Näyttää oma paikkani. Nykyään teen sitä paljon luontevammin kuin ennen, en häpeä olla joissakin asioissa heikko. Hyvä tasapaino minulla on. Peleissäkin keskityn jo johonkin aivan muuhun kuin pakonomaiseen voittamiseen. En mieti enää omaa oikeutustani olla paikalla, olla mukana, olla äänessä. En oleta olevani automaattisesti huonompi. (Hitto sentään, minä jopa kivahdin yhdessä väittelyssä päällepuhujille että "turpa kiinni kun minä puhun". Mukavaa kun on ihmisiä joita sellainen ei säikäytä hiljaisiksi, muuta kuin siksi hetkeksi jonka kaipasinkin.)

Viime viikon aikana keskeinen teema oli sosiaalisuus. Tai sen puute. Pitäisihän minun jo tähän päivään mennessä muistaa ettei ole hyväksi täyttää elämäänsä vain yhden ihmisen seuralla. Toisaalta tiedän myös aivan hyvin, ettei minun ole mikään pakko yrittää väkisin ängetä mihinkään seuraan. Onneksi oli juhannus, se kyllä opetti taas tajuamaan hyvän seuran merkityksen, ja sen että sellaisiin voi mennä myös ilman stressiä.

Päällimmäisenä on tunne siitä, että viikonloppuna jokin sai alkunsa. Siihen liittyy joitain arveluttavia tunteita, joita minun pitänee vielä pureskella. Ehkä toisessa merkinnässä.