Eilen löysin sanat sille mikä Juonessa on erilaista kuin muissa lehdissä, ja miksi minä tätä haluan tehdä. Kirjoitin:

Juonen idea on lukukokemuksessa.

Juoni ei ole turruttavaa viihdettä (jota seurataan passiivisesti ja elämäpakoisesti), vaan stimuloiva kokemus (joka aktivoi mielen ja innostaa toimintaan). Juoni herättelee huomaamaan ympäröivän maailman ja kaikki sen mahdollisuudet. Juonen toimittajien subjektiivinen lähestymistapa lähentää lukijaa lehden aiheisiin: toimittajan intoilu, ihmetys ja osallistuminen saa lukijankin innostumaan, ihmettelemään ja osallistumaan. Visiona on, että Juonen lukeminen on alkusysäys toimintaan: lukija menee Sydänsydämen keikalle, liittyy sirkuskouluun, hankkii lopultakin sen himoitsemansa lävistyksen.

Juoni on samanlainen nautinto kuin hyvä ateria - ravitseva, monipuolinen, kokonaisvaltainen, herkullinen, addiktoiva.

Ja mitä muuta. No, ajattelin leipoa tänään. Aloitin Napoleonin elämänkerran lukemisen. Armahdin itseni sen kuuluisan myöhästyneen artikkelin suhteen, en kirjoita sitä. Olen kahtena viime aamuna herännyt ajoissa. Tänään olen aikonut mennä ulos lukemaan, mutta en ole mennyt. Eilen vuodatin kaikki padotut pelkoni Jussin päälle. Olen aika ääliö, ja sokea. Sokeus luultavasti jatkuu yhtä kauan kuin toimettomuuskin.

Teen hemmetin hyvää ruokaa ja syön sitä useimmiten yksin. Jussi syö lihapiirakoita, kokonaismäärällisesti uskomattoman vähän. Kahvin keittäminen tuntuu edelleen tosi mukavalta pieneltä tavalta olla kiva. Toissapäivänä (vai eilen) tehtiin mansikkapirtelöä. Olen ehkä liian tottunut jäsentämään yhteiselämän ruoan kautta. Myönnän, että kahvia laittaessani ajattelen sen epäreiluutta, maitoa ostaessani sen epäluomuutta, ja lihapiirakat, no, tiedätte kyllä. Jussi on puoluepoliittinen vihreä, minä olen kotitalousvihreä.

Tänään huomasin ajattelevani Jyväskylän keskustaa, sinne kävelemistä, tutuille paikoille, kun on kesä. Oulu on eri asia. Tiedän että täältäkin löytyisi paikkoja. Mutta en jaksa lähteä tutustumaan niihin, haluan olla jossain tutussa ja mukavassa paikassa, kodissa.

En osaa sanoa onko tämä asunto koti. Ei kai se vielä ole.

Paitsi sokea, olen myös mykkä. Minun on vaikea sanoa että rakastan Jussia, ja vaikea sanoa miksi. Vaikka tiedän että rakastan. Järkeilen helposti liikaa, ja järkeilemällä on helpompi takertua ärsyttäviin pikkuseikkoihin kuin ihaniin pikkuseikkoihin. Tai ihaniin isoihin seikkoihin.

Mietin menisinkö Alhonkaturokkiin elokuun alussa. Mitään en tiedä bändeistä mutta meininki vaikuttaa kiistämättömän onnelliselta.

Keskityn aika huonosti, aika kuluu hullun nopeasti (taas on nälkä vaikka äsken söin, ei kun siitä onkin kuusi tuntia), rahattomuus leikkaa palan omanarvontunnosta, ihmisiä on ikävä (Joona ja Anna tulevat perjantaina, huojentavaa), uutta musiikkia on ikävä. Väsyttää.

Minä en halua tällaista kesää enää toista kertaa. Minä en aio enää toista kertaa kuvitella että työttömyys auttaisi kirjoittamisessa. Muistuttakaa minua jos meinaan kuvitella jotain sensuuntaista!