Minä olen tässä taas miettinyt. Anteeksi, paha tapa.

Että koostuuko historiani todellakin sellaisista siisteistä paketeista, joiksi sen olen rajannut - asioista joilla on alku, erilaisia tunnistettavia vaiheita ja loppu.

Niinkuin taannoinen sananvaihto Sadun kanssa: "Ensin mä olin todellisuuspakoinen varhaisteini. Sitten musta tuli kyyninen angstiteini." "Ja sitten susta tuli analyytikko?"

Niin taisi käydä. Jäsentäessäni historiaani minä piirrän linjoja ja käyriä, viivoja joita jaan osiin, ja tarkkoja geometrisia muotoja. Että tästä vuodesta ja kuukaudesta alkaa minun teini-ikäni ja tuohon tapahtumaan se loppuu, ja tuon kirjoituksen aikaan minussa syntyi se ja se tunne ja tuona päivänä se ja se ajatuskulku johti sen kuolemaan.

Kuvittelen että minun elämäni koostuu siisteistä terävärajaisista palikoista, joita voidaan asettaa vierekkäin ja lomittain siten, ettei hukkatilaa jää.

Minulle on kuitenkin kerrottu, että elämä olisi kaaosta ja sotkua, jota ei voi täysin selittää pois. Että ei olisi siistejä paketteja, vaan ainoastaan epämääräisiä keitoksia, kasoja, sattumia, polkuja jotka eivät pääty, irrallisia pilviä ja sumuja.

Mitä kaikkea minä jätän ulkopuolelle kun paketoin historiaani? Mitä pidän epäoleellisena vain sen takia että se ei sovi kuvioon? Mikä kaikki jää unohduksiin sen takia että näkökulmani on rajallinen ja pyrin niin kovasti selittämään kaiken?

Tänään pistin pakettiin yhden vaiheen elämästäni. Ja pakkaan repun viikonloppua varten. Ja paketoin lahjan. Farkkujakin leikkasin, piirsin selkeästi ymmärrettäviä kuvioita joista sitten kokoan uuden ymmärrettävän kokonaisuuden.

Ja heitin kuvioiden ulkopuolelle jäävän materiaalin roskakoriin.