Ylivieska, Raudaskylä, talo kaksisataa metriä Kalajoen rannasta.

Kissoissa on jotain äärettömän rauhoittavaa. Ne lohduttavat, vaikkei mitään lohduttamisen aihetta tuntuisikaan olevan. Eläimen luottamusta ei tarvitse kyseenalaistaa - kun kissa tulee syliin ja nukahtaa siihen, voi olla varma siitä että on tarpeeksi hyvä, arvokas sinänsä, yrittämättä.

Olen hämmästynyt siitä, miten paljon korkeuseroilla on minulle väliä. Siis sillä, että niitä on, tai siitä, että niitä ei ole. Minun täytyy päästä ympäröivää maastoa korkeammalle, jotta pääsisin irti itsestäni hetkeksi. Tarvitsen fyysistä etäisyyttä henkisen etäisyyden saavuttamiseksi. Jos olen tasaisella maalla, en ole koskaan tarpeeksi kaukana - en edes näiden lakeuksien keskellä, joissa taivas on henkeäsalpaava kupoli ja lähin puu kilometrin päässä. Vaikka on tilaa, minä en ole kaukana.

Olen yrittänyt löytää puuta johon kiivetä. Se on vaikeaa. Oulussa kävin kokeilemassa vesitornin ovea - ainahan sitä saa toivoa...

Tänään näin yhden oikean mäen. Tuntuu siltä, että saatan tehdä sinne jatkossa pyhiinvaellusretkiä.