Epätoivon ja luottamuksen rajalla, lipsahdellen puolelta toiselle. Väsyn helposti, väsyessäni alan syyttää itseäni heikkoudesta ja pakenemisesta. Jokin osa minusta pitää tiukasti kiinni siitä väitteestä, että minä teen niin vähän töitä ettei siitä voi mitenkään aiheutua stressiä, joten minun stressini ei ole oikeutettua. Että minulla ei olisi oikeutta tuntea näin.

Ajan ajatteleminen herättää epätoivon. Aika tuntuu hiekalta joka valuu sormien lomasta, tai vastamagneetilta, mitä lähemmäs sitä menee sitä kauemmas se pakenee.

Taivaan ja puiden ajatteleminen herättää luottamuksen. Ne pysyvät, niiden kauneus pysyy, se tuntuu todellisemmalta kuin aika.

Odotan koko ajan että joku sanoisi minulle, että minun pitäisi pakottaa itseni tekemään tämän kevään opiskelut kunnialla. Kukaan ei kuitenkaan sano. Pitäisikö minun lopulta uskoa, että minun ei tarvitse? Pitäisikö minun uskoa, että tärkeintä on että teen niin kuin tuntuu oikealta? Kiusaanko itseäni ihan turhaan?

Tuntuu siltä että olen yksin, mutta en osaa tukeutua kehenkään tässä asiassa.